VIIDES LUKU
Oli kesäinen, lämpöinen päivä heinäkuussa 1795.
Tuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva kädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja kantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta kävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin aivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa jokin tunnettu ja rakas.
Se oli Hans Nielsen Hauge, joka oli kotimatkalla.
Siinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse, joilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa onnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken, mikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.
Ja hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita kohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen arvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin, kaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin loitolla — hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.
Hän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa kaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi päätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.
Niinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja tuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen tuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän kaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen välttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät johdettaisiin pois kadotuksesta!
Hän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän pyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren puun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.
Hän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei hänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi mielessä.
— — —
Hän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille erään kirjeen.
Kirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan
Fredrikstadissa.
Hän aukaisi ja luki sen uudestaan.
'Rakas poikani Hans!
Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä pääsemmekin.
Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa, vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin synnissä pysyä.
Sen vuoksi, jos siten on asianlaita, neuvomme sinua, minä, rakas isäsi, ja äitisi, joka on suuressa tuskassa ja ahdistuksessa sinun tähtesi, tulemaan mieluummin tänne meidän ja sisarustesi luo kotiin, kuin jäämään sinne Fredrikstadiin.
Kaikki me mielellämme suomme, että tulet kotiin ja voit täällä sydämen halulla olla, kun kaikki tiedämme, että olet hyvä työmies mitä maatyöhön ja muuhunkin tulee, jota nyt tarvitaan tähän vuoden aikaan, kuten heinänkorjuuta, elonleikkuuta ja ajoja. Samoin tarvitsee tavarasi täällä paraiten juuri sinun hoitoasi, kun olet tottunut sekä sepän että puusepän työhön ja muuhunkin.
Mehiläispesuuksista, joita hoidit, on vaan kaksi kekoa jäljellä; kaikki muut ovat lentäneet metsään ja pysyneet poissa, eikä paljon kannata hoitaa sellaisia olioita, jotka lentävät niin kauas ja tuottavat niin vähän hedelmää kaikesta vaivasta. Että niistä on paljon vaivaa sanovat kaikki, jotka ovat mehiläishoitoa harjoittaneet.
Näistä syistä ikävöimme me kaikki, minä isäsi ja rakas äitisi, että sinä tulisit tänne nyt heti, ellei sinulla ole voimaa ja henkeä Jumalan armosta kauemmin viipyä Fredrikstadissa, joka kuitenkin on kaupunki, missä nuorelle kansalle on kiusauksia, jopa vanhallekin kansalle, elleivät he pidä Jumalaa mielessään.
Ja siis senvuoksi me toivotamme sinut tervetulleeksi kohta
kotiin, jos Jumala suo.
Isällisillä tervehdyksillä rakkaalle pojallemme minulta ja
äidiltäsi ynnä siskoiltasi täällä Haugessa rakastava isäsi
Niels Mikkelsen Hauge.
Jälkikirjoitus.
Ostahan samalla esiliina Anne-siskollesi, jos voit rouva Kruselta saamastasi rahasta sen tehdä. Hän on kovin sen tarpeessa ja sinähän osaat ostaa hyvää halvalla.
Sama.'
— — —
Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti laukkuunsa.
Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan maan tuoksun.
Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.
— — —
Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta; sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.
Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.
Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen, istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä tulijat olivat oman kylän väkeä.
Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta kuumuudesta huolimatta.
Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että he lauloivat tuttua virttä.
Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan auringon alla.
"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" — kaikui innokkaasti tuulen tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.
"Sielusta, mielestä olen mä sun!" — laulu kaikui laajalti kautta vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen silmissään sikäli kuin he lähenivät.
Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla, lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari, Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen Syvertsen Gleng, soittoniekka!
Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta, vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he kaksi nähneet.
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng, joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen nuoreen sydämeen — hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin — hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.
Nämä molemmat — miten ihmeellistä — olivat saaneet Jumalan armosta iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin, jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.
Nyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.
Hän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän hiljaisesti.
Nuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta äkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn loppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.
"Sinäkö, Hans Nielsen, kuljetkin näillä teillä?" sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen seisoi ja katseli ihmetellen.
"Minäpä niinkin", vastasi hän. "Olen kotimatkalla."
"Sillä matkalla mekin olemme", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla, särkyneellä äänellään. "Jumalamme luo", lisäsi hän vielä. Ja molemmat he huokailivat.
"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa", sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen Hauge katseli vakaasti heitä molempia.
"Niin, Jumalan armon ihmeet ovat suuret", sanoi hän.
Puukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan hänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat verestävät.
"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen, kun vielä on päivä", sanoi hän — hän puhui melkein huutamalla. "Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!" Hän iski sauvansa hietaan.
"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme
Kristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!"
Hän seisoi aivan lähellä.
Hans Nielsen katsahti häneen lämpöisin silmäyksin.
"Antakoon Jumala minulle siihen voimia", vastasi hän, puolittain kuiskaten ja melkein kuin itsekseen.
Puukenkä-Ingebrigt tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Laskeudu Karitsan vereen!" huusi hän.
Kristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä raskaasti hänen hartioilleen.
"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!" sanoi hän. "Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin nuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän sinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja Karitsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!"
Hans Hauge veti Glengin käden omaansa.
"Sinä siis olet nyt alkanut elämää Jumalassa, Kristen Gleng?" kysyi hän.
"Aivan niin, Hans Nielsen — elämää Kristuksen haavoissa", vastasi
Kristen Gleng.
"Hänessä meillä on pelastus!" sanoi Puukenkä-Ingebrigt.
"Käänny, Hans Nielsen, että sinä voit juoda kanssamme Kristuksen verta!"
Ja taas hän pudisti Haugen kättä.
Hans Nielsen seisoi ja katseli Kristen Glengiä.
"Sinä olet siis luopunut synneistäsi?" kysäsi hän.
Kristen Gleng pudisti molemmin käsin hänen kättään.
"Älä kysy syntiäni", sanoi hän vapisevin äänin. "Jumala on sen poispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin se pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus — yksin Hänessä."
"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu", sanoi Puukenkä-Ingebrigt. "Häneen ei saatana pysty!" Ja taaskin iski hän sauvansa hietaan.
Hans Nielsen tunsi ahdistusta. Hän astui heidän välissään tielle.
"Kuka on teidät uskoon herättänyt?" kysyi hän.
Molemmat kääntyivät suoraan häneen.
"Hän, jota maailma vainoo", vastasi Puukenkä-Ingebrigt.
"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi." —
Tämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans
Nielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hänen arvoisuutensa, pastori Seeberg!" kuiskasi hän.
Hans Nielsen Hauge veti syvän henkäyksen. Nyt hän ymmärsi.
"Seeberghän on virastaan erotettu", sanoi hän.
"Kirjanoppineet ja farisealaiset ovat hänet erottaneet!" vastasi
Ingebrigt.
"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden", sanoi Kristen Gleng veisaten. "Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!" — Hän seisoi kädet lujasti ristissä.
"Me saarnaamme korvessa ja koko maailma on tuleva meitä kuulemaan!"
"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi, veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka on meille suotu!"
"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng — "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"
"Samaa toivotan teille!" vastasi Hans Nielsen Hauge.
Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi, jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi vainioille.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi itsekseen:
"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä minun tulee kulkea?"
Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui häneen kuin tulen polttona.
Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!
Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui, asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin, kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa, niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
— — —
Niels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa kädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen, laukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.
Hän tunsi tulijan heti. Sehän oli hänen poikansa Hans.
Niels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi portin hakasen ja astui pihalle.
"Älähän, luulenpa —" virkkoi hän, mutta vaikeni heti ja seisoi odotellen.
Hans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui suoraan eteenpäin.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa, isä", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Isä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä silmillään.
"Hyvää päivää ja tervetuloa kotiin", vastasi hän.
Hän seisoi hetkisen ja laski sitten kätensä irti.
"Vai tulit sinä kuitenkin", sanoi hän.
Hans Nielsen katsoi syvästi ja rehellisesti isäänsä.
"Tulinhan niinkin, isäni", vastasi hän sävyisästi. "Minun täytyi tulla."
Isä vaikeni hetkiseksi.
"Sitä minäkin ajattelin", virkkoi hän sitten.
Sitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja poika hänen jälessään.
Kun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa padasta vatiin.
Kun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.
Poika tuli häntä kohden, otti äitiään kädestä ja veti hänet luokseen.
Äiti vilkasi isään.
"Me ymmärsimme sen", sanoi hän erityisen lempeästi.
Hans seisoi nyt, laukku selässä, hymyili ja katseli äitiään.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä ruokaa padasta.
Isä oli asettunut istumaan.
"Panehan laukkusi pois", sanoi hän. "Sehän on raskas."
Hans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen makuupaikkansa ennen oli ollut.
"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa", sanoi hän.
Isä vilkasi äitiin.
"Saatpa panna senkin pois", vastasi isä hiljaisesti.
Hans Nielsen huokasi.
"Saattepa sitten auttaa minua", vastasi hän.
Nyt äiti katseli isää.
"Onhan se, joka auttaa", sanoi äiti lämpimin äänin.
"Meidän on se uskominen", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran syvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.
Isä hymyili.
"Sinä haluat sinne ylös", sanoi hän.
Hans Nielsen seisahtui portaille.
"Aivan niin — siellähän on hyvä olla", vastasi hän. Sitten astui hän portaita myöten, mukanaan laukkunsa.
Äiti katseli kauan hänen jälkeensä. Sitten iski hän silmää isälle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" sanoi hän uudelleen.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Hans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä ja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.
Ikkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat ulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan viileydessä.
Hans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen edessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat tuoleilla vieressä.
Hans Nielsen otti esiin tavaroita laukusta.
"Tässä on äidille", sanoi hän. — Siinä oli pussillinen kahvia ja sokuria.
Äiti otti tavarat vastaan hymyillen.
"Tämä on hyvään tarpeeseen", sanoi hän.
"Ja tässä on Kaarinalle."
Hans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.
Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut esiliinaa koetella.
Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan kuin muissa aatoksissa.
"Enpä tosiaan tiedä," sanoi Hans, "tarvitsetko sinä tällaista."
Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.
Anne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.
"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan vastaan.
Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.
Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.
"Koko miesväelle", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.
"Ei, eihän toki," sanoi äiti.
"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut", sanoi Anne hiljaisesti.
Hans Nielsen katsahti heihin.
"Niinhän on tarkoituskin", sanoi hän.
Äiti katsoi häneen kysyvästi.
"Sinäkö niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen tuli säästää."
Hans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.
"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä, tästälähin on oleva toisin, äitiseni, — Jumalan avulla!"
Hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.
Anne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.
Mutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui ihmetellen.
"Aivan niin — hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita elääkseen."
Äiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.
Hans Nielsen sulki laukkunsa.
"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni", sanoi hän varmalla äänellä.
"Sen voi silti tehdä", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge vakavana. "Se on varma se, äitini."
Hän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.
Äiti katseli alaspäin, neuvottomana.
"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.
Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.
Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos hän saisi siitä kuulla.
"Uutisviljelys ojan varrella — jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän äkkiä.
Hans Nielsen henkäsi kuuluvasti.
"Olen ajatellut myydä sen", sanoi hän.
Äiti vaikeni hetkiseksi.
"Ja mitä teet sen hinnalla?" kysyi hän sitten.
Hans Nielsen hymyili.
"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on kylläkin köyhyyttä."
"Jumala meitä siitä varjelkoon!" sanoi äiti.
"Ja muita myös", lisäsi poika.
Taaskin vallitsi hiljaisuus.
"Mutta mehiläisesi?" uskalsi Kaarina kysäistä.
"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän. "Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat koonneet."
"Lakkaatko siis tekemästä työtä?" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.
"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin työhön — me kaikki."
Äiti katseli häntä.
"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?" kysyi hän.
"Tietysti me nyt kaikki autamme", vastasi poika.
Äiti nousi ylös.
"Täytyypä ajatella tulevaisuutta", sanoi hän ja huokasi samalla.
"Ja ijäisyyttä — ensiksi", vastasi poika.
"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.
Nuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.
Hans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.
"Me teemme kyllä työtä!" sanoi hän.
"Sitä kyllä saamme tehdä", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.
Hans Nielsen katseli häntä.
"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät minua kyllä, Anne" — hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi ylös lähteäkseen.
"Luulenpa ymmärtäväni", vastasi tämä.
Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos hiljaiseen kesäiltaan.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans häntä.
Anne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.
"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä hämärässäkin.
"Niin", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.
"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin äidin suhteen — tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."
Hans Nielsen katsoi sisartaan.
"Sen otan kyllä huomioon", sanoi hän.
"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja tuo nuori nainen.