II

Suomen Lapin asukkaat.

1. Johdatus.

Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.

Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet suomalaiset ja norjalaiset.

Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista, mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita heidän vierasta alkuperäänsä.

Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä, joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää, Riuhtalan ja Termuslahden.

Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu. Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin, ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi. Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa. Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai, kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.

Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.

Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.

Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen, siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.

En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.

Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä Enontekiäisissä.

2. Lappalaisten muinaisuskonto.

Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt. Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.

Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.

Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä, semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.

Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi. Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti viheriästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.

Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani".

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.

Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.

Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

3. Lappalaisten lauluista ja saduista.

Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan viululla.

Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".

Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen. Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla moninaisilla äänillä.

Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut, lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.

Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe. Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:

Laiha susi
pitkähäntäinen.

Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy loppumattomiin.

Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.

Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia, joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.

Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä, miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi, vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m. kirjoista.

Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.

Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.

Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut osalliseksi.

Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.

Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa, vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.

Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.

* * * * *

Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista tapahtumista.

4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.

Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli aiheuttanut.

Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.

Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan valtakunnan alueella.

Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat (hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.

Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.

Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella, eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja, majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään. Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin kaukana.

Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.

Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten. Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä, ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen, lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän jäämerelle kalastamaan.

Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.

Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.

Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa kummallekin.

Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta, joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman valtakunnan etuja.

Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin kuningas.

Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta 1801.

Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten Peltojärven kylässä.

Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594. Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin kylä kuului.

Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.

Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.

Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille, sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.

Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin) kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä, Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.

5. Uutisasukkaiden vaikeudet.

Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden. Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.

Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.

Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811 kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.

Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762 ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä, 20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin 30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän, muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.

Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee, ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita, on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.

Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut: "Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella, joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle; mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista, johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla, mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille, jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.

Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis. Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu, kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan, sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.

Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä, joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä, mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet, päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan. Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa, 5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20 p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa, vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin 21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100 lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut 130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.

Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin: asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5 kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna, talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430 hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80 ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi 950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä; paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa. Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon, ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat, uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia muualla ollut saatavissa.

Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia, olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.

Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä. Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä, joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä, on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa, ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä. Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin pohjoisessa.

Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja. Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan, jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.