I.
Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.
Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset, kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa. Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin, oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä, jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni, karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai minut ottamaan mukaani.
Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä, tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät, nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.
Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin 8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella, jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää, ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla, missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit; mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä poroille että pulkalle varsin vaarallinen.
Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan, jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani. Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat, joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä. Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: puorest, puorest! — Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.
Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani, jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta, sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.
[Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:
"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn. 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty, siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua. Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.
"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon, 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja vanha penkki.">[
Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla. Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni, mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat: lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa. Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille, joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee keittoastiaan.
Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.
Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"
Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan, ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas, etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan. Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta, jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.
Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni, jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella, eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani, lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.
Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset, he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti 10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä, lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle, siellä käyttävät pappia.
Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä, jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja, paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden, että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.
Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä, jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä, mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun, näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla seuduilla viehätystään vailla.
Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha? Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja 30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se, jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta. Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä. — Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.
Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa, niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen vaikeuksia täällä.
Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään 220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.
Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän, koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä, jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta taivaanrannan yläpuolella.
Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä, kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla heidän ääntään.
Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4 penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa. Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt. Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10 penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona, kuljettuani 72 penikulmaa.
Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään, jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa. Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.
Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.
Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä. Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.
Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä, iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi. Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan. Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat. (Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)
Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi paapa puorastet (tervehtää pappia).
Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä, vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin 150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa. Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä. Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä. Ja heti kun olin sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä lapiksi: Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda peivve! Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani, noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen tulkita Jumalan sanaa.
Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita, osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa. Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28 p:nä vain 7 henkeä.