X.

Käräjät Inarissa 1827.

Ei ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti sittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin seutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset, melkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli tarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna täällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen, että Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä, mutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun kuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin esittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että "esivalde" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin pitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli oli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin sammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen puute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu pidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria Enontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.

Lappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista kirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827) pitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja uudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät sittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko todellakin niin onnellista, että taas saataisiin "esivalde" maahan. Toiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus sattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei pidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia käräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin, niin he vastasivat: "Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne; kyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen esivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja rukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja ijankaikkisuudessa." Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet esivaltaa, olivat välinpitämättömiä.

"Esivalde'ksi" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia. Harvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat kutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä heistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan lähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä kaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän käsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari langettaa tuomion, vaan että hän "sanoi", ja niin siis täytyy ollakin.

Vihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli väkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja niiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä miestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään häntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun kirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni edessä. Puhuttiin "Lagamannista" ja "Sundista", s.o. tuomarista ja voudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä päivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko "esivalde", vaiko ei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että rukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta odotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä kirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna oli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin, mutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi ihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.

Olin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa. Talviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin tätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin sanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin piti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden kuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani kolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja niin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä näin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja pakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän ketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka ei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä leikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan, ja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara kirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat peliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan tuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän lapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut sen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia. Kerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä rukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsana bjergo (liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä niin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.

Ilta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni. Pojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain jatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä luultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2 penikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi: "Esivalde poatta", (tulee).

Kaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa jälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui tuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään kajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat pulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha, rakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän ensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli se "lagamanni". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen. Kaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä, avustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin siistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä oli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen rajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa, josta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan poikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään matkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin toisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin harvoihin sanoihin: "Onko rauhaa ja siunausta maassa?" Ja kun siihen myöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen tervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle toivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.

Esivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa lukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla 75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi syvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että ulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma, joten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät melkein korkokuvina.

Varsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä yksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa laiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät pidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää, että kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin siltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja vaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan todellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset huomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.

Aika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla varhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa tervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla, oli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori hovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä: "Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni". Tuomaria seuraavan apulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä Peltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: "No, mikäs tuo? Onko tuo pantu pois, koska tämä nyt on esivalde?"

Käräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana päivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä salakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi maksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä syystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja tuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi saavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani tuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari, joka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita, pitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin ollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin ruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää luonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan vieläpä sunnuntainakin.

Myöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä miellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän siellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin, kuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun kuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse tuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän esivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti pyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne. Muuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt, astui esiin ja lausui: "Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme. Esi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet toisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat ravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia iljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on Jumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu". Ijäkäs vouti ja tuomari tarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen, vakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin. Miehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset vuodattivat kyyneleitä.

Nämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin tyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.