XI.
Matkaseikkailuja.
Lukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut käsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa voivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme tähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui alituisilla matkoillaan.
* * * * *
Loppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa suotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja saavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen kirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki mukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät ylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat lappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut herätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt näillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa käsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti kyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia. Lappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja vikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin vitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme, johon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu takasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä kuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta vaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin kirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään. Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi lähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme penikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti panemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen jälkeen saavuimme Inariin.
Kuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus. Hannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli luokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään äitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa käymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä Tenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä mitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa säikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli rantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin ajaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti sitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä, huomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi hän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän meidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää yömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen pensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa, ettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin suorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun lumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää pitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli takassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi sairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia lapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta, pari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä, kun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on kalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta teurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa ei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa siis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä olivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa, tahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa oli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten, penikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en voinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina klo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan edellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten muodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä istuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme näkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas vajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut asunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta aikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois, ja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme Vetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua surkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä hän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti, että jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki liian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon miehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen tarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimme Utsjoknjalbmen, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi penikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky raivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta tekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme parempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli liian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei ollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin vuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria kinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan eteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni ei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan tai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi minulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella matkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme lepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky ei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä tuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes nähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta tietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien mukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat olisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon kyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itse Biega Olmain (ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta. Kotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta auringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen kanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai suuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän jaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli yli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään ei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän painoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa nähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin luukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli nälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän oli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan yön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti kotimatkalle.
Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan mukaista pukua. Siihen kuuluu:
1:ksi. Kallokak (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän sisään.
2:ksi. Päällyshousut (puvsakak) poron nahasta, ja karvaiset puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset ja melkein vedenpitävät.
3:ksi. Sarkaiset alushousut (kagges puvsakak).
4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (peska muodda), tiiviiseen sidottu kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle, mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään muodda s.o. semmoinen poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.
5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (siebenavte), johon lappalaiset käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina, ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset, jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.
Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella. Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen, viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.
* * * * *
Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista. Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä, semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava. Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan. Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa. Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan. Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää, ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he, toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa, sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät, pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla; mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja, uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos; täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme 8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa, paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät vasta seuraavana talvena.
Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua. Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani. Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811 Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä, syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.
Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella, kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä. Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni 18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön, sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme. Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni. Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka, niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja, ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.
Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo. Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.
* * * * *
Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan. Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt tuhlata.
Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut, ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki, niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.
Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo, joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä, että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen. Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin, tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila, jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan, sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian, jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle, useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana. Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.
* * * * *
Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä, joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään että ovat jalkineet kunnossa.
Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan, ennenkuin hänen täytyy levähtää.
Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä. Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20 penikulman pituisella autiolla taipaleella.
Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi, ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä, "minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.
Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas liittyvät tervehdykseksi.
Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.
Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias
Mansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan
kertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.
* * * * *
Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa, ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina, olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa, jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita. Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin näkyivät jättävän asiat sille kannalle.
Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin. Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla, ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2 — 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa. Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen, päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita. Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.
Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2 penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten, kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten, usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan. Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2 1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin, eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana, kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias, ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä, sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.
Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa. Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi, mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse. Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä. "Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi. Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä. Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma. Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria, valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä, ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani, keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata. "Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen. Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.
Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa. Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari. Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.
Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme. Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys, arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli meitä vastassa.
Tämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.