XII.
Sairaus.
"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen onnellinen vuoteni Lapissa.
Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin, ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon, rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli, poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun 4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta. Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.
Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin, Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella; vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.
Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista, milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi. Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta, taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista, että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan aikaan vaan arvoonkin nähden.
Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni, ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni, niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen. "Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa. Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan, johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina. Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan, rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi, jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun 21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni. Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi, eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa, joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.
Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana, vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät, ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko, Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa, jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi, taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta. Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.
Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä, kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa. Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten, kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan. Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä. Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme; katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle, jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa, ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se purkautui Luiron järveen.
Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa. Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä, missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla, korkeimmillakin paikoilla.
Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus, kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70 lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista. Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli, lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä. Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä- ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja, valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan, jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.
Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20 henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan, jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen "intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä minussa että lapsessa.
Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla, ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu, ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran, mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan. Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.
Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani, jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut. Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini. Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia. Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.
Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa, niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa, joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä, piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758 syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan. Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä, jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen. Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli, huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään, että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta, joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.
Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan 16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani levätä joka pöydällisen jälkeen.
Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä. Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin. Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin. Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.
Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani. Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne, ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa. He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies, ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen "Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle. Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa. Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa, mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa kielissä, suomessa ja lapissa."
Levätköön hänen tomunsa rauhassa!