XIII.
Ruijassa.
Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle, mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään jumalanpalvelusta Utsjoella.
Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin. Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6 lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä, jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut. Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua, jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan. Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6 penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli, jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa. Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla. Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille, jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla. Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut. Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia. Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen lukija käsittää.
Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa. Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme, lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen. Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit. Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni. Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut, keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili. Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi: "Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari. "Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi, jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi, ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti, etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin, mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi, joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla, päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.
Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori", kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi. En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä. Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme läpi.
Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä, ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren, jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet, kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle. Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa, niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa lähdin matkalle Vuoreijaan.
Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade. Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt. Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan, joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.
Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi; mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi. Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret, kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen "hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin laaja ja kallis oikeudenkäynti.
Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa. Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.
Linnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli tykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia, käsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan tavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä. Palveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä kapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron jälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu Trondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä oli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi. Paitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet velvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen puolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.
Jäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka ei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus. Monta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet voivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä sittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy vähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai jokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja. Harrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa merenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää turskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.
Olin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta. Nuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin kävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat toimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin tästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko korjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja kuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja, ja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.
Kyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta kun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä kauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole helppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen saaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa kalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä turmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa, niin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa pimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen. Semmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua saavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.
Matkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan ennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin käräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni. Juteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan selkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina. Huolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa ja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu saapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan, jonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat merenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana, mutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että laskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä, vakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa esineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat sanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee, mutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.
Sitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa katsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein pystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne syvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset, joidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30 — 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan aina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat näkyvistämme.
Jo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat keinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen verrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat eivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan pituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen sitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan olevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse samaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden ikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien läpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten ilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja napamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita vastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.
Paitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja myös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista valaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai matalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät ne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille takaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat, eivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat, niin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään tämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä kauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni joukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen kupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai murtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin puolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se voisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos niitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta eläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri joukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä moiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on tottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun sadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan yli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas. Suurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen, ja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas. Semmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat, ja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne harvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3 tuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.
Toista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat, joista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton ahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin, ja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin Grönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen ja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan sentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli, on kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei ole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on sillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua takaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa, eikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä lappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita samansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat, mutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat aallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta aamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta. Varsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja kiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat, pää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja niiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa sopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät keihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa. Saaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.
Metsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin nousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.
Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan, ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen, ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä, ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista, mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa. Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja myöten karkoittavan heidät täältä.
Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.
Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön, että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat, ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan, jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen, niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut. Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin. Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin saarnan kyläläisille.
Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli kuollut.
Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä. Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin vastedes saapua.
Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen, niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.
Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi. Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."
Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas, outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä, etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä moneen asiaan perehtyneeltä.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla, kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.
Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi, joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin. "Otsjoga paappai", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona, joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa, lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin, että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.
Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran. Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä, yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin, että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt huoneestani pois.
Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa: "tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin, sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana. Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.
Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä, enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa, niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla. Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen tai lappalaisen luona.
Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin, huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta, soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.
Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta. Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin, ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään." Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia. Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu. Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa, juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän. Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana, annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi, vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville, onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen, selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli 10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.
Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi, mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa, jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata kaikki, mitä hänellä on.
Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa. Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta, mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen miesten toimittaman arvostelun mukaan.
Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti, kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin päinvastoin.
Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja". Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon, sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä; mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".
Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan, ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken. Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa, joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin, jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas, kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana. Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä. Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä, ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.
Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa, eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin, hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.
Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle. Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan, ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen, jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt, enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet, ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.
Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin siihen paikkaan, josta on lähdetty.
Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."
Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa pappia.
Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa, ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta, jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni, jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia, rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten, jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä, mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja hänen pyhä sanansa."
Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä, tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.
* * * * *
Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.
Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke, joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina, ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu: "Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia, toinen kahvia.
Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.
Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja niittypalasia tavataan monissa paikoin.
Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista. Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen. Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.
En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen, tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan korkeudesta.
Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma. Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa. Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan. Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa "Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8 päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä saamansa kalat kaupanhoitajalle.
Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen, jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan, heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata, kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.
Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin, ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".
Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo. Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni, ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi, kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo — hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada "huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee. Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään — sunnuntaina — ei ole mahdollinen".
Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".
Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin, joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40 naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan. Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan, ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä, mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla, antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat, tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja. Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä. Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä. Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle. Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen). Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot, västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa. Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä, jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.
Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten: "Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa". Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he, käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut, ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita, jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.
Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä, jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli täysmätisenä ja pullistuneena joessa.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29 p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27 p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa, kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.