XIV.
Kemin markkinat.
Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot, kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen kertomuksensa Kemin markkinoista.]
Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa", säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.
Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle, että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin "Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut. Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä. Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.
Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat. Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää, että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta, siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.
Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta. Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu — mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin, kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa, jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan". Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies, nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen, oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen. Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet, ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.
Lohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet määrätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten sanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta saadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta hinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun tavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias kustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä. Yritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin ostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät vähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.
Toisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka yöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset nousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. "En ymmärrä", sanoi hän, "nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin sopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin. Heitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin istumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että sielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu siivo käytös ". Siten ukko valitteli.
Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät pitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä. Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla, kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään talonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka numeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien pojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten, joenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka sormessa.
Tätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta ja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen töllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen takki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat talonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa, ilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi. Huonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku siivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan humalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä veneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja voikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös muuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen arvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja maantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä, jotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän olevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen. Raajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä ruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli ulkona.
Rouva H:n ja mamselli B:n "hyvinjärjestetyissä" tahi kuten sanottiin "siivoissa" ravintoloissa, joissa vain "parempi kansa" saattoi juopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään kauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: "kuutoset kaikki", "neloset kaikki" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä päivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he lopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni tähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti piippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä likeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku varakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin toinen toiselleen "puolikorttelia". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä ilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin "puhdistetusta" ja "karvaasta", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti. Epämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä ja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta siivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias herrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta siitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän ei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista eikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi kyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti valmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt humalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen tälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän ikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta myös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen kulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion kauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös tuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä osattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin valtiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan valtakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua ilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki rahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.
Hämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta pimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää mihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin, kohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi on sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin varkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä, mikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja puoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta salaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas nopposet, täällä huudetaan "pankkoota" päivän sarastukseen saakka, jolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat "päänparannuksia", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat miten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi kolmantena markkinapäivänä.
Kolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa kuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli tervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen päivä. "Paljon", sanoi hän, "oli tehty vähemmän edullista, paljon oli jäänyt tekemättä". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas niinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä "kunnollisissa" ravintoloissa, saivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä ympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.
Jos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada vastaukseksi: "Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa juomingeissa". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka tulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi olevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen: "Minulla on tusina täynnä".
Rannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin Rovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa veneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan käytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin, siivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo lykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa. Takin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin sanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä ei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron maanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa sitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli niinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia ja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla äänellä huutavan: "ei silmhäänkhään", kemiläisen: "varokhoon torniolainen kinthaithaan", torniolaisen: "perkele viekhöön" y.m. Täällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla, johon hyvin sopii Holbergin lause: "se mesopotaamian kieli on kummallinen kieli". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan kalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa täytyi seurata kalaa veden syvyyteen.
Minä astuin ajopeliini ja jätin nämä kummalliset markkinat.