ENSIMÄINEN LUKU.
Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstä palaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljon vanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaan raatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojen rypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen alla ja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti, niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhä uudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.
Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä, talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaa hyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa. Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen, tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suu kuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessä herätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka ei vieläkään ollut sammunut.
Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinunta pirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattui koskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.
— Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. — Lapsi kaipaa rintaa.
— Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. — Johan päivä on mennyt metsän taakse.
— Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
— Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen äännellessä.
— Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. — Eikä se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.
— Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävät kiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoi Kalle.
— Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on ja roteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.
Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:
— Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta… Kallen pitäisi muistaa, ettet sinä ole ihan tervekään.
— Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnan alla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaista jokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.
— Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkin koettelemuksen lähettää.
Mari hieman keikautti päätään ja lausui:
— Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olen tässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minulle laittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Ja tuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolle täällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!
— Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jotta me nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivät ajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Ja kysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa. Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muuta kuin teidän vaivoinanne ja vastuksinanne.
— Älkää nyt, äiti, sillä tavalla sanoko, virkkoi Mari, ja hänen ääneensä tuli lämmin sointu. — Ettehän te tässä ole kenenkään tiellä tai vastuksina.
— Mutta kun tahtoisi jotain tehdä eikä enää jaksa.
— Levätä on teilläkin jo aika. Olettehan te jo raatanut.
— Niin, niin, olenhan minä sitä tehnyt, eikä kai tämä tila olisi sellainen kun on, ellei olisi raadettu. Mutta kun tulee vanhaksi, niin ajattelee asioita vähän toisin kuin silloin, kun mukana hyöri. Katselee ja ajattelee. Sinä voisit sanoa sille Eskolle, että hän vähän säästäisi Almaa, muuten se ihan väsyy. Saa valvoa lapsen kanssa toisinaan yöllä ja aina olla päivät työssä. Pitäisi Eskon ajatella, ettei sitten enää sovi vaatia muuta. Odottaisi.
— Ei ne miehet odota eikä ne sitä ajattele. Ja suuttuisi kai tuo kovasti, jos sanoisi jotain. Ja mitä sanoisi Almakaan? Eiköhän tuokin alistuisi? Alistuisi, niinkuin jokainen saa alistua, tahtoo tai ei.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
— Minä en tiedä, mutta toisinaan on minusta tuntunut siltä, kun kaikki ei olisi oikein, niinkuin on.
Mari hiukan sävähti ja Helenakin vaikeni. Näin eivät he koskaan vielä olleet puhelleet Eivät he milloinkaan olleet kajonneet näihin asioihin. Avioliitto oli ies, jonka, jos sen kerran oli ottanut niskaansa, sai myöskin kantaa nurkumatta. Kyllähän Mari sen myönsi, ettei elämä ollut vähääkään sitä, mitä hän nuorena oli kuvitellut, mutta sopiko hänen siitä syyttää ketään, koska elämä yleensä oli kaikille samanlainen. Eihän se Kallekaan mikään huono mies ollut, olipa paljoa parempi kuin monen hänen tuttavansa mies, ei juopotellut liikoja, ei lyönyt eikä toraillut, vaan saattoipa vielä nytkin joskus sanoa ystävällisen sanan leikillisessä muodossa, ja varsinkin lapsille hän oli aina ollut hyvä, ei edes humalapäissään äyskinyt niille. Maria hiukan kadutti, että oli omasta miehestään lausunut moitteen sanan äidilleen, ja hän päätti peruuttaa kaiken.
— Sanoin tässä äsken, että Kallen syytä muka on ollut lasten kuolema. Ei kai se hänen syynsä ole, kai minussakin on syytä. Jaksaahan moni torpparin vaimo, jolla tuskin on leipää lapsilleen antaa, pitää kymmenkunnan elossa. Ja olisi kai Kalle mielellään ne ruokkinutkin, jos olisivat eloon jääneet. Hyvähän se Kalle on.
— Hyvähän tuo on, sanoi Helena. — Ei kai häntä Jussi vainaja muutoin olisikaan kotivävyksi ottanut ja valtaa hänelle luovuttanut, kun itse vielä olisi kyennyt vaikka kahta vertaa suuremman talon hoitamaan.
— Niin, ainahan isä-vainaja Kallesta paljon piti.
— Odotti, että vävynsä olisi tullut samanlaatuiseksi kuin hänkin.
— Eihän kaikille ole annettu sitä järjen terävyyttä mikä isä-vainajalla oli, sanoi Mari.
— Niin, vaikka ei hän kirjoja ollut lukenut, niin ymmärsi kuitenkin asiat paremmin kuin moni oppinut. Ja tahdottiin hänet viedä sinne valtiopäivillekin, mutta kuolema tuli ja esti sen. Kun minä Jussia ajattelen, niin kyllä hän minulle oli ystävällisempi, ainakin sitten myöhemmin, kuin mitä Kalle on sinulle. Ja nainen tarvitsee sitä, tarvitsee ihan kuin kukkanen kastetta, jotta ei pääse kuihtumaan. Jokainen sellainen hetki, jolloin Jussi oli minulle ystävällinen, on aivan kuin virstantolppa elämäntien varrella, se tulee niiden kautta niin hyvin viitoitetuksi, ja kun lähtee muistelemaan taaksepäin, niin löytää aina tien.
Helena vaikeni. Mari kohenteli tulta eikä virkkanut mitään, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli hetkiä, joina hän niin hartaasti olisi toivonut, että Kalle edes pienellä sanalla olisi huomauttanut nähneensä, kuinka vaimonsa oli valmis ponnistamaan voimiaan talon hyväksi. Ehkä hän sen oli huomannutkin, mutta Mari olisi tahtonut, että hän olisi sen sanonutkin joskus. Ja Mari muisti, kuinka oli kiireisenä heinäaikana mennyt auttamaan, vaikka Esko silloin vasta oli viikon vanha. Mustennut oli maailma hänen silmissään silloin monasti ja harava vapissut käsissä, mutta kestänyt hän oli kuitenkin. Mutta saipa hän siitä sitte päänsäryn, jota kesti vuosikauden, tuollaisen jomottavan säryn, joka varasti unen ja teki mielen apeaksi. Ja tätä muistellessa johtui hänen mieleensä seikka, joka ajoi kylmät väreet pitkin ruumista kulkemaan. Se oli tapahtunut syksyllä sen kesän jälkeen, jolloin Esko oli syntynyt. Kalle oli käynyt kaupungissa, oli siellä tuhlannut rahoja ja tullut humalassa kotiin. Elämä oli silloin tuntunut perin ilottomalta. Siinä nyt mies retkotti raskaasti kuorsaten vuoteella, ja hän sai pidellä kivistävää päätään ja ajatella, että niillä rahoilla, mitkä Kalle oli kaupungissa tuhlannut, olisi voitu pestata piika, joka olisi tehnyt raskaat työt, jotta hän, Mari, olisi saanut levätä ja terveys olisi palannut. Ja mieli oli myrtynyt silloin niin kovasti, että hän tunsi vastustamatonta halua johonkin kamalaan. Hän muisti niin hyvin tuon hetken, muisti, kuinka oli jo noussut, mutta kuinka silloin äitinsä Helena oli vuoteessaan herännyt ja sanonut ottavansa lapsen viereensä, jotta Mari saisi levätä. Ja hän oli antanut lapsen äidilleen ja sitten palannut vuoteeseensa. Aamulla kaikki jälleen oli näyttänyt valoisalta ja elämä elämisen arvoiselta. Ja sen jälkeen hän olikin Eskoaan rakastanut enemmän kuin muita lapsiaan. Kunpa poika nyt vain osaisi omaa vaimoaan hyvyydellä kohdella, ettei tekisi sellaista, millä toisen ilon pilaisi. Täytyi kai hänelle huomauttaa, että säästäisi vaimoaan. Tottelihan Esko aina äitiään, tottelihan tuo ja noudatti hänen mieltään kaikessa, missä vain saattoi.
Mari katsahti Helenaan ja kohtasi hänen kirkkaat silmänsä. Lapsi nukkui, ja kehto liikkui enää ainoastaan hiljaa nytkähdellen. Mari tunsi, että Helena aivan kuin tahtoi sanoa vielä jotain, mutta ei tohtinut. Eivät he vielä koskaan ennen olleet sillä tavoin keskustelleet kuin tänään, eivät johdattaneet puhetta ulkopuolelle tavallisen elämän piiriä; he tunsivat nyt olevansa aivan kuin luvattomilla teillä, ja molemmat pelkäsivät astua enää pitemmälle.
Ja sitten se tuli, tuo ajatus, jota Mari pelkäsi. Helena sanoi väräjävällä äänellä niin hiljaa, että tuskin kuului:
— Jokainen äiti rakastaa lastaan niin paljon, että hän kerran väsyneenä aikoessaan surmata itsensä tahtoo tappaa lapsensakin. Ja tuon väsymyksen estää mies aina muutamalla hyvällä sanalla. Sen tähden puhu Eskolle.
Marin käsi aivan vapisi hänen sekottaessaan pataa. Miksi äiti puhui juuri nyt tästä, kun sama asia hänenkin mielessään välähti?
Tuvassa tuntui niin ahtaalta. Hänen täytyi päästä pois. Ei hän jaksanut enää keskustelua jatkaa. Hän kaipasi toimintaa ja raitista ilmaa. Hän oli vaiti hetkisen ja sanoi sitten:
— Kauan ne viipyvätkin. Ennätän kai tässä välillä käydä lehmätkin lypsämässä, kun ne jo niin ikävissään haassa ammuvat.
— Tuollahan ne jo seisovat, ha'an aidan luona kaikki odottamassa,
Kaunikkikin kurottaa jo kaulaansa ja ammuu surkeasti.
Hän jätti hetkiseksi padan hämmentämisen ja katsoi ikkunasta.
Hän kääntyi Helenan puoleen ja sanoi:
— Kai se Annamaija jo nukkuu, niin että voitte sekoittaa tätä pataa sen ajan, kun toiset ovat vielä poissa ja minä lypsämässä. Menee muuten lypsy kovin myöhäiseen.
Helena nousi matalalta rahiltaan.
— Nostetaan kehto lieden lähelle, niin voin heiluttaa, jos sattuisi heräämään.
Mari nosti Helenan kanssa kehdon lieden luo. Vanhus asettui kumarassa sekoittamaan pataa, jalallaan kehtoa hiljaa liikutellen.
— Meneehän tämä tässä yhteen tahtiin, kuin entisen nikkarin höylääminen, sanoi Helena hymyillen.
Marikin hymähti. Äskeinen raskas ja painostava mieli oli poissa. Hän otti rainnan ja meni ovelle. Olisi hän äidilleen tahtonut sanoa jotain hellää, sanoa juuri nyt, mutta eiväthän he koskaan ennenkään olleet toisilleen mitään sellaista sanoneet, ja se tuntui senvuoksi niin oudolta, että ujostutti.
Hiljalleen Helena sekoitti pataa. Äskeiset levottomat ajatukset sammuivat hiljalleen kuin kekäle sammuu, kun toista puuta ei ole vieressä tulta ylläpitämässä.
Jonkun ajan päästä saapuivat työssäolleet kotia. Isäntä, Kalle, oli leveäharteinen, eikä hänen vartalostaan olisi voinut päättää hänen olevan yli viidenkymmenen, niin suorana hän sen vielä kantoi. Tukka vain oli jo alkanut harmaantua ja todisti, että ikää oli karttunut. Hänen poikansa Esko oli isäänsä hintelämpi ja pitempi, mutta kasvoissa oli isän piirteet, hiukan liian leveä leuka ja ulonevat poskipäät ja pienet, hiukan syvälle painuneet silmät. Hänen vaimonsa Alma oli hiljainen ja vaatimaton olento, kasvot raskaasta työstä rasittuneet ja laihat, silmien ilme hieman eloton.
— No, anoppiko se täällä pataa hoitaa? kysyi Kalle.
— Minähän tässä, kun Mari meni lehmiä lypsämään, vastasi Helena.
Alma oli mennyt heti kehdon luo, nostanut sen tuvan perälle, istunut penkille, avannut röijynsä ja alkanut imettää, silmäluomien raukeina mennessä puoleksi umpeen.
— Joko sitä keitosta kohta saa? kysyi Kalle.
— Valmistahan tuo on, sanoi Helena.
Hän pisti keitosta savivatiin ja vei sen pöydälle, jonka ääreen miehet istuivat heti aterioimaan. Vähän ajan päästä saapui Mari ulkosalta ja siirtyi hänkin aterialle. Helena viipyi vielä lieden luona. Hän koetteli, oliko hapan reikäleipä, jota hän vedessä liotti, jo niin pehmeää, että hän saattoi sitä hampaattomilla ikenillään pienentää. Hän siirtyi viimein pöydän ääreen hänkin ja luki hiljaa ruokarukouksensa, ennenkuin pisti lusikkansa yhteiseen vatiin. Viimeiseksi tuli Alma, imetettyään lapsensa ja laskettuaan sen kehtoon.
— Kyllä sinä, Alma, olet hiukan huonon näköinen, sanoi Helena.
Esko katsoi vaimoonsa hiukan ihmeissään, sillä ei hän ollut huomannut vaimoansa sairaaksi.
— Onhan sitä vielä vähän väsynyt, sanoi Alma heikon punan noustessa poskilleen, — mutta kyllähän sitä jo pitäisi jaksaa.
— Ero on jaksamisella ja jaksamisella, sanoi Helena. — Ei ole hyvä, että rasitat itseäsi, sairastat sitten myöhemmin sitä enemmän.
Esko katsoi naurahtaen äidinäitiinsä ja sanoi:
— Kyllä te nyt näette kummituksia. Onhan Alma vähän kalpea, mutta eihän se mitään merkitse. Ja niinhän tuo raatoi kuin paras mies.
— Kyllä minäkin sen sanon, että sinä Esko voisit vaimoasi hiukan säästää, sanoi Mari.
Hän loi poikaansa katseen, jonka tämä kohtasi. Esko koetti ensin hymyillä, mutta kun äidin katse yhä pysyi kiinteästi hänessä, niin nuori mies arvasi, mitä äitinsä tarkoitti, ja tunsi punan leviävän korvalehtiinsä.
Asiasta ei sen enempää puheltu, keskustelu siirtyi maanviljelykseen ja karjaan, puhuttiin samaa kuin niin usein ennenkin, tuumittiin, millainen vuosi mahtaa tulla ja onko vanhoista merkeistä taikaa.
Ateria oli jo päättynyt, miehet istuutuneet tupakoimaan ulkosalle pirtin portaille keskustelua jatkamaan, ja naiset tekivät iltatöitänsä. Oli Mari huomaavinaan, että poikansa katsoi Almaan, kun tämä sattui kulkemaan hänen ohitseen, hiukan levottomasti.
— Ehkä huomasi, että vaimoa on säästettävä, ajatteli Mari. — Ehkä huomasi, ja jumalalle olkoon kiitos, jos Alma säästyisi kaikesta siitä, mikä…
Hän ei tohtinut omaa ajatustaan jatkaa. Hän alkoi hiukan uutterammin askaroida, ja siinähän se katosi.
Miehet palasivat tupaan ja valmistautuivat levolle menemään, kun Kalle sanoi vaimolleen:
— Se Mäkelän Vihtori toi kauppiaalta sinulle postissa tulleen kirjeen.
Hän otti sen taskustaan ja ojensi Marille. Tämä otti sen rauhallisesti, vilkaisi kuoreen ja tunsi tyttärensä Hilman käsialan. Hän pisti kirjeen hameensa taskuun ja päätti lukea sen vasta sitten, kun miehet jo olivat nukkuneet. Niinhän hän aina ennenkin oli tehnyt. Eihän Hilma onnellinen ollut, sen hän tiesi, ja olihan jo monasti ennenkin kirjeissä ollut viittauksia siihen suuntaan, ettei kaikki hänen kodissaan ollut aivan oikein. Mitään suoraa valitusta ei ollut, mutta saattoihan tuon ymmärtää, kun joka lausetta ajatteli. Parasta oli, kun luki sellaiset kirjeet aina yksikseen, niin toiset eivät päässeet kyselemään. Jos seuraavana päivänä jotain utelivatkin, niin pääsihän kaikesta, kun sanoi vain terveisiä ja että Hilma oli terveenä.
Kirjeen tulo oli herättänyt Marissa muistot tyttärestään. Eihän tuo ollut tahtonut viihtyä kotosalla, vaan oli mennyt Helsinkiin ompelijattaren oppiin. Kotia tultuaan hän sitte kylällä ompeli, eikä se juuri taitanut olla hänelle hyväksi, kun meni niin kalpeaksi valvoessaan usein öitäkin, saadakseen kiireet työt ajoissa valmiiksi. Siellä Helsingissä hän oli miehensäkin tavannut, olivat vähän jälkeen tutustumisensa menneet kihloihin, mutta purkaneet välinsä siihen aikaan, kun Hilma kotiseudulle palasi. Ahkerasti he sitten kuitenkin olivat kirjeitä toisilleen kirjotelleet ja olivat kai sopineet, koska mies tuli kaupungista sinne ja toi sormukset mukanaan. Eihän Mari oikein ollut pitänyt kirjaltaja Latvalasta, mies kun oli kovin itsetietoinen ja toi mukanaan väkeviäkin, joita tarjoili Kallelle ja Eskolle, joka silloin vielä oli poikamies. Mutta miehet hänestä näyttivät pitävän hänen varmuutensa tähden, ja kun Hilmakin ihastuneena häntä katseli, niin eihän äiti tahtonut panna vastaan. Mitä tuo olisikaan auttanut, eivät ne nuoret häntä kuitenkaan olisi kuulleet! Kyllähän Hilma äitinsä kanssa kerran puheli tulevasta miehestään ja sanoi eronneensa Oskarista sen vuoksi, että tämä oli niin paljon juonut, mutta kun mies sitten oli vakuuttanut voivansa elää aivan kunnollisesti, kun vain sai oman kodin, niin Hilma uskoi. Eihän se suuri rahamäärä ollut mikä Hilmalle tuli perintöosana talosta, mutta auttoihan se ainakin sen verran, että he saivat kodin hyvästi kuntoon, ja kun mies ansaitsi kuukaudessa päälle sadanviidenkymmenen, kuten itse oli vakuuttanut, niin pitihän heidän tulla toimeen.
Kuusi vuotta nuo jo olivat olleet naimisissa. Olihan Hilma parina kesänä käynyt kotosalla ensimäisen lapsensa kanssa ja tullessaan ollut väsähtäneen näköinen, mutta tointunut sitten maalla. Sen jälkeen oli tullut jo toinenkin lapsi, tyttö niinkuin edellinenkin, ja Mari laski sen nyt olevan noin vuoden vanhan.
Parina viimeisenä vuonna oli Hilman kirjeissä ollut hiukan alakuloinen sävy. Mies kai jollain tavoin oli syypää kotionnen rikkumiseen. Kun Mari ei itse osannut kirjoittaa ja Esko aina kyhäsi vastaukset hänen sanelunsa mukaan, niin eihän tuossa voinut tiedustella mitään, ja tokko olisi ollut hyväkään kysellä, ei kai siitä mitään hyötyä olisi ollut. Mutta sittenkin aina oli hiljainen levottomuus elänyt hänen sielussaan.
Ilta-askareet olivat päättyneet, miehet ja Alma jo menneet levolle, kun
Mari meni pihalle, istui tuvan portaille ja alkoi lukea kirjettä.
Alakuloinenhan se oli, Hilma valitti väsymystään, lapset kyllä olivat terveinä, mutta tämän toisen lapsen jälkeen hän ei ollut enää niinkuin ennen, mikä lienee tullut silloin, kun synnytys oli ollut niin vaikea, että lääkärikin piti kutsua apuun. Ensimäisen kerran Hilma tästä nyt mainitsi, vaikka asia oli jo toista vuotta vanha. Kirjeen lopussa oli lause, joka kummallisella tavalla koski Marin mieleen. Siinä Hilma pyysi äitiään, jos suinkin mahdollista olisi, käymään Helsingissä, kun hän oli niin kovin yksin.
— Kun hän on niin kovin yksin! sanoi Mari hiljaa itsekseen. — Lapsi parka, ettei vain mitään pahaa olisi tapahtunut.
Helena tuli tuvasta.
— Hilmalta kai sait kirjeen?
— Hilmaltahan se on.
— Voiko hän hyvin?
— Eihän tuo taida oikein hyvin voida, kun on vähän sairas ja kun hän sitten…
Marin oli niin vaikea sanoa sitä, hän ei tiennyt miksi.
— Onko siinä vielä jotain? kysyi Helena.
— On. Hän pyytää minua käymään siellä kaupungissa, kun hän on niin yksin.
Naiset katsoivat toisiinsa. Mari oli aivan varma siitä, että heillä oli tällä hetkellä yhteinen asia, sama pelko, jota eivät uskaltaneet pukea sanoiksi.
— Kun lapsi pyytää, niin äidin täytyy mennä, sanoi Helena hiljaa.
— Ei kai Hilma pyytäisi, ellei se todella olisi tarpeen.
— Kyllä Hilma on siksi ylpeä, ettei pyytäisi, sanoi Helena. — Pitäisi sinun mennä.
— Mutta ei kai Kalleltakaan liikene rahoja juuri tällaiseen aikaan.
Ainahan keväällä rahaa on talossa vähän. Olisi edes syksy.
— Minulla on kirstussani vielä niitä säästöjäni, kyllä minä sinulle matkan maksan, sanoi Helena.
Kyynel herahti Marin silmään, mutta ei hän osannut mitään sanoa.
— Mutta pääsisikö tuota töittenkään tähden. Mitähän Kallekin sanoisi, jos ilmoittaisin meneväni? sanoi Mari.
— Eihän nyt ole mitään niin kovia töitä.
— On täällä kotona töitä kyllä.
— Enköhän minä niistä selviä Alman kanssa. Kohta ei Almankan tarvitse olla miehiä auttamassa, niin että joutaa hänkin. Ja virkkuhan minäkin vielä olen. Eikähän tuota matkaa monta päivää kestä, jos siellä olet pari päivää. Kuulet mitä Hilmalla on sydämellään.
— Mutta ei se Kalle päästä, vaikka sanoisin syynkin. Naisten juttuja, sanoo hän vain, kun ei se Hilmasta oikein pidä, lausui Mari.
— Kyllä Kalle päästää, jos Esko vain hänelle puhuu, sanoi Helena. —
Ja Eskon pään saa kyllä Alma kääntymään, siitä olen varma.
Helena kävi tuvan puolella ja palasi pian Alman seurassa. Kun asia oli Almalle selitetty, sitä myöten kun Mari arveli voivansa sanoa, ilmaisematta mitään Hilman huolista, niin hän lupasi vielä samana iltana puhua miehelleen.
Aamulla Mari sitten aamiaisen aikana ilmoitti aikovansa lähteä
Helsingissä käymään, Hilmaa katsomaan.
— Oletko sinä hullu? sanoi Kalle. — Mitä sinä sinne nyt menet tällaiseen aikaan? Mene talvella, kun ei ole kiireitä. Ei tässä nyt hevosetkaan työstä jouda sinua asemalle viemään.
— Käveleehän sitä tuollaisen matkan, eihän se ole kuin viisitoista kilometriä, sanoi Mari.
— Antaa äidin nyt mennä, kun hän tahtoo nähdä lastaan, sanoi Esko. — Onhan tuota äitimuori täällä kyllä saanut ahertaa, niin että hänenkin täytyy kerran saada pitää hauskaa.
Kalle murahti ensin, mutta kun Esko leikkisästi jatkoi puhetta, kuinka muka emäntä menee kaupunkiin oppiakseen uudet tanssit ja muut hyvät ja sitten sieltä tullessaan heitäkin opettaa, niin ei Kallekaan voinut olla vetämättä suutansa hymyyn. Murahti hän kuitenkin vastaan matkarahoja ajatellessaan, mutta kun Helena sanoi ne suorittavansa, niin päätettiin, että Mari vielä samana iltana lähtee matkaan, jotta pääsee yöllä ohi kulkevaan junaan ja on aamulla Helsingissä.
Illalla Mari läksi pieni eväsnyytti kädessään astelemaan asemaa kohden. Aikaa hän oli varannut runsaasti, jotta ei tarvinnut itseään uuvuttaa. Helena saattoi häntä jonkun matkaa. Tiellä he puhelivat jokapäiväisistä asioista, mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä kummankin mielessä oli alati tuo lause: Minä olen niin yksin.
Erään mäen töyryllä Helena sitten jätti hyvästi.
— Jos mies on ollut hänelle kelvoton, niin sano sille suoraan ajatuksesi. Olethan sinä hänen vaimonsa äiti.
— Voinhan minä sen tehdä, lausui Mari.
— Minäkin olen toisinaan elämässäni, vaikka siitä on jo niin monta vuotta, että se tuntuu aivan kuin himmeältä, tuntenut, että olin yksin. Ei se ole helppoa, ei ole. Sano hänelle sydämelliset terveiset minultakin.
He erosivat ja Mari läksi astelemaan illan hämärässä asemalle päin. Hän nousi yöllä junaan ja läksi Helsinkiä kohden.