KAHDEKSAS LUKU.
Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut. Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa, varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään. Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt. Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja lapsen kielellään leperrellä hänelle.
Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman lapsensa tämän syliin.
Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:
— Karin!
Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.
Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan, vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.
Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään, palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.
Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana. Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.
Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi, sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä sukurasituksesta.
Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.
— Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, — yksi vuosi ja sitten Hilma on vapaa.
* * * * *
Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet enää elää ilman toistensa seuraa.
Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin, kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen tyttärensä omakseen.
Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta. Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia, jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.
Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana hänelle.
* * * * *
Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.
Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.
Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät astelivat vaiti toistensa rinnalla.
Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.
— Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?
— Jäädään tänne, sanoi Helena. — Jumalan vapaan taivaan alla ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.
He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset katot hohtivat auringon valossa.
— Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari hiljaa.
— Uuden ja entistään paremman alun.
— Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.
— Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.
— Minä tarkoituksen?
— Tarkoituksen äitinä.
— Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.
— Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.
— Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?
Mari nyökkäsi hiljaa.
— Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.
— Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. — Minä tunsin heti, kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.
— Niinkö sinä äiti uskot?
— Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään, niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä selvillä, minkätähden hän elää.
— Ja minkätähden minä, sanoi Mari.
— Ja minkätähden minä, lausui Helena.
He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.
Helena alkoi harvalleen puhua:
— Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville suvuille syntyy onnen kangas.
— Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.
— Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.
Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:
— Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on meidän osuutemme suuressa tehtävässä.
— Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!
— Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se riistäisi lapselta jotain.
— Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.
— Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen, mitä on äidin täysi rakkaus.
— Min, äidin täysi rakkaus!
He eivät olleet huomanneetkaan, että Hilma oli tullut pikku Kerttunsa seurassa vankilasta ja lähestyi heitä..
— Tässä minä olen, sanoi Hilma. — Otatteko minut luoksenne?
Molemmat naiset kääntyivät ja sydämellisesti kättelivät Hilmaa.
— Me olemme tulleet sinua noutamaan kotiisi, sanoi Helena.
— Ja nyt minulla on rauha, kun olen tekoni sovittanut, sanoi Hilma. —
Ja kun minulla on lapseni, niin elämä tulee kyllä kepeäksi.
— Silloinhan on kaikki hyvin, kun olet äiti!
— Min kun olen äiti!
Ja yhdessä he läksivät astumaan poispäin, nuo neljä sukupolvea, vanhin taluttaen nuorinta vesaa, kohden uutta elämää äidinrakkauden suuressa ja kirkkaassa valkeudessa.