VIIDESTOISTA LUKU
Jouluaatto oli tullut. Janne Nakkila istui yksinään huoneessaan. Kyökistä kuului kaikenlaista kalinaa, Hilma siellä valmisteli jouluruokia. Kovassa puuhassa oli Hilma ollut jo monet viikot, sahtia oli hän tehnyt, oli keittänyt ja leiponut, ja kaiken hyvän lopuksi oli hän vielä Topiaksen avulla hankkinut joulukuusenkin Jannelle. Sen Hilma oli somistanut karamellipaperista tehdyillä koristuksilla, ja oli se hänen omasta mielestään ihmeellisen kaunis. Siellä täällä oli oksiin sidottuja, kallellaan olevia kynttilöitä odottamassa iltaa, jolloin ne saisivat palaa.
Varhain tuleva talvinen hämy asui jo huoneessa. Janne istui yksinään kiikkutuolissa. Piippua oli hän polttanut, mutta ei sekään enää maistunut hänestä miltään, vaan oli se saanut jäädä pöydälle.
Jannen mietteet kulkivat kaikenlaisia polkuja, milloin ne astelivat ajatusten maantielle, milloin poikkesivat oikoteille ja siellä eksyivät, kunnes täytyi taas palata alkuansa kohden.
— Jollen minä olisi tällainen taivaaseen päin pyrkivä nyppylä elämän sileässä pinnassa, niin en minä millään tavalla sitä valittaisi, että minua näin surkeasti on höylätty. Totuutta minä olen aina muille saarnannut ja totuutta täytyy minun siis itsenikin suhteen harjoittaa. Ja kun minä panen totuuden osviitan sieluni eteen ja katson siihen, niin täytyy minun sanoa: aijai, Janne Nakkila, kuinka sinun on käynyt, ihanhan sinä olet menossa nurin! Niin minun täytyy sanoa. Mitä minä olin ennen tässä kylässä ja mitä minä olen nyt? Ennen minä olin aivan kuin ihana auringonkukka, leveä ja rehottava, joka on koko ryytimaan kaunistuksena, nyt minä olen vaivainen nokkonen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin sikojen ruuaksi. Ja mikä on minut tähän alennustilaan saattanut? Mikäs muu kuin minun tavattoman hyvä sydämeni. Minä ryhdyin Emmaa auttamaan, ja silloin alkoivat asiat mennä sekaisin. Ellen olisi Emmaa ja Aakustia koettanut saada yhteen, joka toimi oli suoraan sanoen ihan joutavaa, sillä niitä olisi ollut yhtä mahdoton varjella menemästä toisilleen kuin pidellä kirppuja vakassa, ellen olisi sitä tehnyt, niin en olisi lopulta pulikoinut kirkonjärvessä, kaikkien ihmisten kummastuksena aivan kuin mikäkin mulkosilmäinen rumppi. Ellei niin olisi käynyt, niin en olisi vilustunut, en olisi joutunut Pauliinan saaliiksi, en olisi mennyt Savonlinnaan — no, sitä matkaa en sentään kadu — ei olisi minun poissaollessani valittu sellaista kiusankappaletta opettajaksi, kuin mikä meillä nytkin on, jolla ei ole mitään kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Ellei sitä Emmaa olisi ollut, niin ei olisi tuolla istuimessani muutamia vieläkin toisinaan kirveleviä kohtia. Näin pitkälle on siis minun hyvä sydämeni minut saattanut. Mutta älkäämme puhuko siitä sen enempää, ajatukseni, minun ainainen uskollinen toverini, vaan ottakaamme kaikki tyynesti vastaan, sillä me olemme sen erinomaisen hyvin ansainneet.
Janne sytytti uudelleen piippunsa, veteli muutamia haikuja ja jatkoi taas:
— Ihan niinkuin maailmakin on ymmyrkäinen, niin on ihmisen ajatuksenjuoksukin. Minä pääsen aina ja kaikessa lopulta omaan itseeni. Eihän se tosin ole mikään ihme, sillä totisesti kysyn itseltäni, kannattaisiko tässä pitäjässä ajatella ketään muuta kuin minua. Eivätkä ne muutkaan mitään muuta ajattele kuin minua, sen tiedän. Ja kun minä sen tiedän, niin harmittaa se samalla minua koko lailla, sillä minulle on tapahtunut kunniani suhteen kaikenlaisia hairinkoja, minusta ei puhuta enää samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Totisesti, eivät enkelitkään voisi minusta sanoa mitään muuta, kuin että minä olen harvinaisen suora mies, kun tällä tavalla tohdin alentaa itseäni. Mutta kuinka sanotaankaan sananlaskussa: totuus ei pala tulessakaan.
Janne nousi tuolistaan ja asteli huoneessa:
— Hyvää sentään tekee ihmiselle tällainen pieni katsahdus omaan sieluntilaan, tällainen ankara arvostelu, jossa ei millään tavoin itseään sääli, vaan antaa totuuden ruoskan oikein vinkua pitkin selkäkamaraa. Niinkuin minä äsken itselleni toin ilmi, on minun kunniani saanut pieniä kolauksia. Tosin minä sen kaikkein pahimman, joka olisi johtunut Matin onnettomasta markkinamatkasta, olen taitavasti osannut kääntää poispäin, mutta sittenkin olisi minun tehtävä jotain oikein repäisevää, jotta se entinen asema uudessa loistossa ja kauneudessa tulisi taas kaikkien eteen ihailtavaksi.
Hetkisen mietiskeltyään hän hymähti ja sanoi:
— Eihän se Pauliina sentään niin tavattoman hullu ole! Kyllä siitä taitaisi oikealla hoitamisella muodostua hyväkin aviovaimo. Sillä on kuitenkin sellainen voimallinen halu puuhata ja hommata. Ja kun järki sittenkin maailmassa on voittanut väkivallan, niinkuin historia meille selvästi osoittaa, niin eiköhän tässäkin kävisi samoin. Ja jos minulla Pauliinan tavarat olisi, niin kyllä tiedettäisiin, missä se mahti ja valta asuu tässä pitäjässä.
Jannen mietteet keskeytyivät. Ulkoa kuului kulkusten kilinää, ja pihaan ajoi joukko rekiä.
— Mikähän kumma sieltä nyt on tulossa? ajatteli Janne.
Pian hän sai tietää, ketkä hänen luokseen olivat tulossa, sillä
Topias ilmestyi ovelle ja huusi:
— Täällä on Syrjälän ja Peltolan kansaa oikein kasoittain!
Janne ryntäsi ovesta ulos. Pihalla oli Pauliina omalla komealla tammallaan ajamassa, siellä oli Miina ja Matti, ja toisten takana oli Eevastiina, Aakusti ja Emma.
Kun oli kätelty ja toivotettu hauskaa jouluaattoa toisilleen, menivät kaikki tupaan, jossa Hilma sillä aikaa oli sytyttänyt lampun palamaan.
Tuvassa ei vähään aikaan kukaan puhunut mitään. Janne huomasi, että kaikilla oli jotain tärkeätä mielessään, sillä Eevastiina oli tavallista punoittavampi ja kaikki katsoivat häneen niin odottavasti.
Janne, joka aina oli suurina hetkinä osannut olla niinkuin olla tuleekin, ei nytkään säikähtänyt, vaan vetäytyi huoneen perälle, asettui varmaan asentoon, pani toisen kätensä selän taakse ja toisen liiviensä nappien väliin ja odotti.
Kun Eevastiina oli kurkkuaan hetkisen ruuvaillut, alkoi hän:
— Nämät toiset ovat käskeneet minua puhumaan jotain kauppiaalle.
Janne liikutti hiukan jalkojaan ja taivutti päätään, mutta ei sanonut sanaakaan. Eevastiina jatkoi:
— Meillä kaikilla on kauppiaalle pientä kiitollisuuden velkaa ja olemme senvuoksi tahtoneet tuoda esiin kauppiaalle kiitoksemme.
— Tässä se on! kuiskasi Pauliina ja pisti erään laatikon Eevastiinan käteen.
— Kyllähän minä olin ajatellut sanoa yhtä ja toista, jatkoi Eevastiina, mutta mitä minä suotta. Me olemme yhdessä ostaneet kauppiaalle tämän pienen lahjan. Kyllä se on tullut hyvästä sydämestä.
Eevastiina meni Jannen luo ja ojensi hänelle laatikon, jossa oli tusina hopealusikoita.
— Minulla on kunnia kiittää! sanoi Janne ja kumarsi ensin hyvin kohteliaasti.
Sen tehtyään hän suuteli Eevastinaa, joka kauniisti punastui. Sitten otti Janne Miinan syliinsä, joka käyttäytyi niin vastaanharaavasti, että Janne selvästi huomasi, kuinka pitkä aika oli siitä kulunut, kun sellaista hänelle oli tapahtunut. Pauliina oikein kietoi Jannen kaulaan kätensä ja likisti minkä jaksoi. Kun tämän toimituksen päätyttyä Janne oli miehiä kätellyt, astui hän keskelle huonetta, korotti äänensä ja sanoi:
— Tästä taas huomaa yhtä ja toista. Minä jo olin täällä alakuloisuuteen vaipunut ja mieli harmaana tuumiskelin, että kukaan ei minusta enää välitä, mutta nyt tuleekin suuri todistus minulle siitä, että rakas minä olen teille, ja että te ette ainakaan ole olleet huomaamatta, kuinka paljon hyvää minä aina olen ollut valmis tekemään teille. Tämän minä olen tahtonut sanoa teille kaikille yhteisesti, mutta on minulla sinullekin, Pauliina, jotain sanottavaa erittäin.
— Niin, minähän tuohon lahjaan olen eniten rahaakin pannut, sanoi
Pauliina.
Janne ei ollut sitä kuulevinaan, hän jatkoi:
— Minä olen jo kauan tietänyt, mitkä sinun salaiset ajatuksesi ovat, kuinka sinä aina olet tahtonut pyrkiä ajatusten ja suurien unelmien kukkuloille, mutta kuinka sinä sinne kavutessasi olet aina istuallasi luistanut alas tiedon liukasta kalliota pitkin. Tänään minä olen miettinyt ja olen ajatellut, millä tavoin minä sinua jalossa pyrkimyksessäsi saattaisin auttaa. Ja minä olen tänään, pidettyäni pientä keskustelua oman itseni kanssa, löytänyt selityksen. Minä otan sinut vaimokseni.
— Herra jestas! parkaisi Pauliina.
Janne loi häneen ankaran katseen, ja Pauliina vaikeni.
— Tämä liitto on oleva pyhä liitto, sellainen, jonka kautta tässä pitäjässä vielä suurta ja ihmeellistä saadaan aikaan. Minä sanoin: pyhä liitto!
Pauliina tuli ihan liikutetuksi ja pani kätensä ristiin.
Jannen ääni nousi kimeään korkeuteen, kun hän huusi:
— Pauliina Peltola, sinä olet uskollisesti minua odottanut, ja nyt on sinulle autuuden päivä koittanut. Tule ja sulje ylkäsi syliisi!
Pauliina riensi Jannen luo ja aikoi kietoa kätensä hänen kaulaansa ja suudella häntä, mutta Janne veti nopeasti hänen kätensä alas ja painoi hänen päänsä poveaan vastaan.
— Niin, niin, nyt me olemme toisemme saaneet, sanoi Janne. Ei puutu tästä ilosta mitään muuta, kuin että kirkkoherra ja kansakoulunopettaja olisivat tätä näkemässä. Se tekisi heille niin erinomaisen hyvää.
Janne ojensi kätensä eteenpäin, ja siitä huomasivat toiset, että he saivat tulla onnittelemaan kihlattua paria.
Hilma ryntäsi kahvitarjotin kädessään sisään, ja niin onnellinen hän oli hantelsmanninsa puolesta, ettei muistanut olla mustasukkainenkaan Pauliinalle.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna Pauliina ja Janne istuivat kirkonpenkissä rinnatusten, niin tiesi jo koko pitäjä, että kohta tulee suuret häät, sillä Janne oli kirkonmäellä ennättänyt ilmoittaa tämän iloisen uutisen mahdollisimman monelle.