I
Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki meni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja Lurusta hiukan kummalliselta.
Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin Kiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he kysyivät palosotamiehiltä:
— Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?
Palosotamiehet vastasivat:
— Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!
Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät siis hyvin helpolla kouluun.
Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.
Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.
Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.
Mökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja kun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni, jonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat tätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään, jolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat, vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.
Olihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan pikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet, minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.
Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.
Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan, kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja työmiehiä.
Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:
— Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!
Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.
Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista korkeita valleja luokkahuoneisiin.
Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.
Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.
Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin vihaisesti, kun he kysyivät:
— Näkikö opettaja oman koiransa?