VI
Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää, miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti, vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla, että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin, mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa rinkeleistään.
Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja, jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.
— Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.
— Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.
He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne, toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.
Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin, että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva nousisi veden pinnalle.
Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.
Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa metsässä.
Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!
— Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!
Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja mennessään:
— Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.
Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen. Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää urhoollisilta.
Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta, pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.
Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi hänkin. Huusi tornista alas:
— Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!
Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän heidän mennä.
Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä kullakin sattui olemaan.
Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä voimaa juoksemaan pakoon.
Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan vanha vaimo.
Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne, ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät toimittaa.
Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti, ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin, minkä hän heille oli toimittanut.