TYLSÄMIELINEN
Hän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka oli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen vuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden johtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli tunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli hyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että holhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan muuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli kuollut.
Me kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin, koska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet otaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä taakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän tästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.
Niinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten koko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon hoivaamiseksi.
Koko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin, että liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen tekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja kunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.
Liikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä nainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman olennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä vanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä, millä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä psykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua kaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten kasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän tapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö ei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi huomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli kohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta, pysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli henkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin tyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen vaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi luullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, niin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan saaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella järkiperäisellä käsittelyllä.
Minua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi kuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä, varsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai jonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan samalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu, sillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.
Kun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä hoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.
— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.
— On.
— Mitä?
— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni puhelemaan siitä kanssanne.
Kun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:
— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa holhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen kanssaan puhua.
— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.
Kääntyen minun puoleeni sanoi hän:
— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.
Varsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla aivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:
— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on koettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?
— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.
— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon kehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on paljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee jokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen hyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka olen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa tuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut toinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.
— Minä melkein sitä odotin.
— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme uskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan voisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa vaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan voimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa vaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta punninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet hulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä loppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa hän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni kautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta puolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus, joka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin luultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena täällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on mahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi ja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta kuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin hän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja arvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin minun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka onnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi siittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.
— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?
— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi tehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.
— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei saa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä vähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.
— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen ymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä tavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän leikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen onnelliseksi.
— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri, tiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen sidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!
— Antakaa minulle edes jokin neuvo.
— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet hulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai säilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä, mikä saattaa tulla.
Hän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni pettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken, nauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.
Tämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.
Koetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.
Hän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu
maailma väärin.
Kului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan neidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi sen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella rakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin kanssa.
Raukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden edessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.
— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos aistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä naimisiin tuon rengin kanssa.
— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen yhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni ole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin tytöllä omaisuudestaan on.
— Mitä sitten arvelette tehdä?
— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä entistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa. Koko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä päässeet liian pitkälle kehittymään.
Joku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies minulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut tavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut lähetettyä hänelle kirjeen.
Tyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi, ja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen seurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.
Eräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa oli raskaana.
Tämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja, häväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi tähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt, olisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan leikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä hulluinhuoneeseen.
Holhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.
— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi hän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen tytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden kannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen myönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole osannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua ihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta kaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki on tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli Teidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on pantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän määräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt puoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle oikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni toimia.
Hän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja sanoi:
— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.
— Mitä tarkoitatte?
— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.
— Mitenkä?
— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö senjälkeen steriiliksi.
— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!
— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte itseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin minä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja parannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava onnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi lisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!
Minä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli mielestäni.
— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä, niin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan luonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön tulee, niin ei hän asioita ymmärrä.
Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen. Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin tai tuomitsisin.
Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja. He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä. He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.
Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän edistäjäksi.
Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea, kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin, säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee hänelle määrätyn tehtävän?
Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.
Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin voin:
— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa. Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan, mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että noudatan lakia.
— Te ette siis voi tehdä mitään?
— En.
— Ette tahdokaan?
— En.
— Mutta miten tytön sitten käy?
— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä vastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen.
Hän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois hyvästi heittämättä.
Minä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä olin ihminen.