TYTTÖ-ÄITI
Vahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä huoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.
Pöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.
Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle. Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.
Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.
Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt, sanoi:
— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.
— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä hymyillen.
— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään. Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa elämää.
— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.
— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän ja huokasi syvään.
Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa tarvittavat veitset ja sanoi:
— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.
Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.
— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin alkuun pääsee.
Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.
— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.
En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?
Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:
— Kutsukaa poliisi sisään!
Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti nousevan.
Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:
— Tänne saa tulla!
Siviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi paperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö oli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.
Koneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen leikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.
— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä ruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.
Hän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison, mutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille istumaan.
En tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan kalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi hetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla oli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli ensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä. Hän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää ja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan itselleen jonkinmoisen uskonnon.
Huomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan ruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua pois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana. Paljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun aviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että isoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei ollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.
Otin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin isä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.
Edessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä oli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi? Siksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle sitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen lapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve sukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa oloissa.
Hetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana paikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa ja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä hiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta oli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään huuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä voimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin minussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä kuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille. Millään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen mahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan yhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat eivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin onhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä olennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia oli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään vapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa eikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi kutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle lapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla niin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.
Ja silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä pyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman suuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken muun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän luonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve äiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko yhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan muodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.
Tämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut kaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli syyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille. Oliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka tahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla? Todistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin yleisiä.
Mutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli toimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu. Äkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä olin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat tehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni vapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä, minkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi pyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi leikkauspöydän luo.
— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi hän.
Hän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä ruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa siinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.
En tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi itse tahdoin suorittaa koko työn?
— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin hänelle.
— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä varsin hyvin auttaa.
Totuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo saada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin vilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.
Silmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti elävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet, olin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä en ensi hetkessä muistanut.
Pinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet, joissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut, enkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.
Mutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin ja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin tehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti minut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta että vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän pysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän leikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli hänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari saattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla leikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle mahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea tarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin, ja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin tehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat minulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja, nähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän vieressä tarkkaan katsellen työtäni.
Minun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.
— Onko teillä arkku valmiina?
— On. Se on ruumishuoneessa.
— Menkää noutamaan se.
— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.
— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän leikkauspöydälle avauksen jälkeen.
Vahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan ennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta, kun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta noudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja anteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.
Nopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli hengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin ne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli epäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska mitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin ne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.
Peitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan lappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan asettama suuri syyttäjä.
Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.
Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö. Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin, että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo tyttö.
— Minuako etsitte? kysyin.
— Niin.
— Mitä teillä on asiaa?
— Saisinko puhua tohtorin kanssa?
— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.
— Enkö minä kumminkin saisi?
Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.
— Tulkaa sisään, sanoin.
Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana oven suuhun seisomaan.
— Mitä on asiaa? kysyin.
Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän pureskeli sen kulmaa.
— Oletteko sairas? kysyin.
Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen hiljaisuudessa.
Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä. Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa hätääntynyttä olentoa kohtaan.
— Istukaa, sanoin.
Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet tuoliin istumaan.
Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan, kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä. Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:
— Mikä on nimenne?
Hän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:
— Mikä teitä vaivaa?
Hän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi katkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka oli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.
Lopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:
— Jos tohtori auttaisi minua.
— Millä tavoin?
— Ettei lapsi synny mailmaan.
— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?
— Kyllähän minä tiedän.
— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?
— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä asian selitän.
— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!
— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.
Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.
Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.
— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun palvelustytön kanssa.
Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.
— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.
Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta maksavat kaiken.
— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.
— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut minulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä tiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.
— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?
— Olen.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Hän kiroili ja löi minua.
— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?
— Ei.
— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?
— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut niin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen kanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi syntyy.
— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.
— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua tulemaan tohtorin luo.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi, joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:
— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.
— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa. Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.
— Mutta se häpeä?
— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä tunne.
— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan. Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille, mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja minä tahdon elää kunnollisena!
Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.
— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?
— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti, kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!
— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en minäkään ole syrjässä.
— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian. Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?
— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan hänestä!
— Uskooko tohtori sitä?
— Uskon.
— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi? Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.
Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin, että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan, minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:
— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.
Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen ja lausui sitten kummallisen kylmästi:
— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä mitään tohtorille tästä velkaa?
— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.
Hän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:
— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes kuunnellut.
Pää painui kumaraan ja hän meni.
Hän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.
Tämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin siihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa arkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen tulos, oli siis se, mitä minä sanoin.
Käännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:
— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?
Poliisi nousi nopeasti ja vastasi:
— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?
En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.
— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.
— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti, kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille, että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.
Katsoin terävästi häneen ja sanoin:
— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?
— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.
— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.
Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.
— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.
— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt, mitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo tytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut varakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille. Olisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana. Pelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa ulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin rahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!
Minä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu, sillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa ja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän suorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset sittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä. Minä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en tahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.
Tyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut kuollut.
Ojensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän puristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta täydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin, että hänkin piti tekoani oikeana.
Paria viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko asiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen kaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi myös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä yksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.
Toivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen tapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin lääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.