MUUAN ISÄ
Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden, sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia, että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan hänelle metsänsä.
Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä, minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä yhäti uusia riidansyitä.
Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta, joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.
Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan. Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!
Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä erillään vaimostaan.
Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.
Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa. Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli jo hänen tahtonsa.
Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan vanhoillisen vanhoillinen.
Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:
Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan. Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää, että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi säteilevin silmin:
— Näettehän, että rukous auttoi!
Minä naurahdin ja vastasin:
— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!
Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat hirret.
Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.
Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni lääketieteellisessä tarkoituksessa.
Petyin.
Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.
Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa tähden. Tällä oli myelocele.
Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään, ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.
Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.
Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä minä olin.
Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.
Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli palannut pääkaupungista.
— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.
— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.
Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:
— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.
— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi pysyisi hengissä.
— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että leikkauksen onnistuminen on pieni.
— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se vai ei?
— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.
— Se ei ole sanottu!
— Se on totta!
— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi, että lapsi on minun.
— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.
Hän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.
— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa puolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.
— Millä lailla?
— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä ja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.
— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on mahdoton.
— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.
— Vaan kuka sen tekee?
— Kirkkoherra.
— Vai niin.
— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä tähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo. Ja jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla leikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä minä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki ja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.
Päätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin senvuoksi:
— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä voitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä julkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on hiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen tulevaisuuttaan.
— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen tulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.
Miksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?
Hänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt arasti puheeseen:
— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja vaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata hänet pois kärsimästä.
— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies vaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä oikeutta vai ei.
Sitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:
— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra tässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan kaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän, mikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on kaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä kaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä lailla vastustella.
Katsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.
— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja sitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.
— Minä odotan, vastasin minä.
Tunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.
Tämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta pakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi helvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja heikon.
Mieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se nyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään ja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään uutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään saa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.
Tulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista maailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei tee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.
Ja nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan, joissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä vaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita millään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.
Tuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät olevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä heidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa kokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.
Tuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli niin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen kehityksestä?
He tulivat yhdessä.
Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin, ja sitten alkoi taistelu.
Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.
Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:
— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi. Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.
— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.
Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli saanut voiton.
En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.
— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon, mitä olisitte vastannut?
— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.
— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.
— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa kanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut henkensä lapsensa edestä.
— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään vastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos olisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko sittenkin mennyt lastanne auttamaan?
— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla tahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette laiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman sitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä en näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä. Siinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te katsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.
Katsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan ymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä itseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena saarnasi oikeaksi.
Kun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:
— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä vastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.
En tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi tämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin tekemään leikkauksen.
Ja minä tein sen.
Kun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi leikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle olennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa onnistua ja minä onnistuin.
Mikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee luontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa olisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain kunnollista.
Lapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.
Oli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan perheeseen.
Lapsi oli kuollut.
Isä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon lapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.
Mitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä olisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä julkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan huolimattomuutensa kautta hengen.
Hautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen ruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava se oli ollut.