MORFINISTI-LÄÄKÄRI
Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen, jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.
Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla suuria henkisiä vikojakin.
Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.
— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle ehdottomasti lopulta edullisin.
— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.
— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.
— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!
— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.
Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen. Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.
Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se jaksoi kantaa.
Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien mukaan sen pitääkin saada levätä.
En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.
Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä vireessänsä.
Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin päässyt vapaaksi.
Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan, niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin puolustaa itseään.
Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.
Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.
Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.
Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.
Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.
Silloin se tuli ilmi!
Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa. Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen, pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.
Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.
Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta, ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja, niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri päinvastoin kuin hänen piti?
Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.
Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia seurauksia.
Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.
En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista sukuakin toisilleen.
Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi kaiken aivan jyrkästi.
— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista erehdystä!
— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma. Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.
— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!
Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.
Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa, välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut tulla.
Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:
— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?
— En ole vielä päättänyt, mitä teen.
— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.
— Luonnollisesti!
— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi hän.
— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.
— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.
— Koko ajanko?
— Niin.
— Onko teillä diariumi?
— On.
— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?
— Onhan se velvollisuutemme!
— Näyttäkää se minulle!
Hän ojensi kirjan.
— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?
— Neljä päivää sitten.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta, kun pääsin kotia…
Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.
— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin… sanoin minä.
Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:
— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?
— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.
— Siis vakoillut?
— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.
Hän naurahti.
— Käytätte kovin suuria sanoja.
— Ehkä Teidän mielestänne.
Selailin kirjaa.
Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli potilaalle kirjoittanut.
— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.
— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.
— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.
— Millä tavoin?
— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?
— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?
En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin. Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen, että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme viimeisistä pääkaupungin uutisista.
Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.
Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin itseään ja sanoi tyyneesti:
— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?
— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?
— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.
— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä itsekin huomaatte?
Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.
— Ehdoitan sen vuoksi että…
— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.
Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi kieltämällä.
Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:
— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.
— Ja se on?
— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.
— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.
— Sitä parempi.
— Miten olette aikonut asian järjestää?
Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.
— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee, niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin Teille.
— Milloin aloitamme?
— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.
— Vaikka huomenna!
— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten. Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.
— Minä kiitän.
Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.
Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut, jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.
Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani. Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä, että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.
Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen. Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan lyhentämisestä.
Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen, jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.
Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi, muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.
Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat hyvin usein totuuden.
Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi vuoteessaan.
Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.
Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle kaikki.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut itselleen suuren määrän.
Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä katselevan, niin sanoi hän:
— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?
Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."
Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.
Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia, vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän lopullisesti kokonaan vapautunut.
Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista tämä voi olla, niin hän lausui:
— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä, onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.
Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.
Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut. Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.
Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee minulle olemaan siitä kiitollinen.
Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen palaavan jälleen toimeensa.
Hän kiitti minua, mutta sanoi:
— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.
— Mutta kaikki tavaranne?
— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.
Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa matkaa ja hyvää praktiikkaa.
Hän läksi.
Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset toisiltamme.
Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen, jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki. Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä morfinituubeja.
Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja? Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.
Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!
Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet, jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin säilymään.
Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen potilaan nimi, oli tyhjä.
Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt vahtimestarin ostamaan paperossia.
Hän oli päässyt käsistäni!