HENKISESTI VARARIKKOINEN
Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.
Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi, olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.
Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa. Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen, jossa hänen miehensä lepäsi.
Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.
Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:
— No miten sinun laitasi oikeastaan on?
— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.
Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.
Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin, ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan kuin esikuvanani.
Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti vastasi.
Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun. Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut, lausui hän:
— Loppu on siis tulossa?
Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman elämäniloiseksi.
— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne. Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että…
— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.
— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki hyvin taas.
Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin parantua.
Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin vakavasti:
— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.
Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:
— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti, ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.
— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.
— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi täytyy minun lähteä pois.
— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi, ehätin hänelle sanomaan.
— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman, se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen, mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.
— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.
— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin sinua saapumaan luokseni.
En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan, ja vastasin senvuoksi hänelle:
— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?
— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?
Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:
— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.
Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin, jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä, jonka siihen itse laadimme.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:
— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.
Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja rauhallisesti:
— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen, mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä, mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.
— Minä muistan sen.
— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui, että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen, tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme, vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa, että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki. Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.
— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen valitessani vaimoni.
— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?
— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.
— Kuinka sinä niin voit sanoa?
— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä. Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi. Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan pyrkijöitten kätyrinä.
— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää elämääsi uudella tavalla?
Hän hymyili omituisesti ja vastasi:
— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin, voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa, enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä, joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.
— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi…
— Siinä pienessä, joka on ollut…
— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina saarnannut juuri elämän iloa.
— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista! Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat, mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa. Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi riistäisi minut elämästä.
— Silloinhan valehtelet maailmalle.
— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.
— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?
— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen, jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy itsemurhantekijälle revolverin.
— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.
— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.
— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.
— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi. Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat. Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.
— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin mahdollista, sanoin minä.
— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?
— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama, ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on valmis jatkamaan elämää.
— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu ja itse oli päättänyt elää.
Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa. Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten. Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.
Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:
— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.
Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään missä olen, siis on minun väistyttävä.
Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.
En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein, mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.
Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi, kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?
Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.
Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.
Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa sammunut.
Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen taskuuni.
Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi. Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, — tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän lauseen:
— Otan osaa suruunne!
Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa, mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.
Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!
Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —