Lapsikuningas ja hänen soturinsa: Historiallinen seikkailuromaani

by Jalmari Finne

XXIII.

Isänmaa.

Pitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä levolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus täytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat olla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa parhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin huoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja kirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja pitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja suuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.

Talvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen tuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin keväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi herätä.

He kiipesivät mäen kukkulalle ja sieltä katselivat kaupunkia.

Korkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni huippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen ja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja sen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle päin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa vähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän kaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi peitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi ja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki lumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.

— Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi Jokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni lämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se maan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko lapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään. Jokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä liittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne minä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan kohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran kättä.

— Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin valtakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun sillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita. Mitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain, jonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen muodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja ymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee koko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen asiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä ihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!

Barbara painoi päänsä hänen olkaansa vasten ja hymyili.

— Monasti kapinallisuuden hetkinä olen ajatellut, miksi me ihmiset yhden olennon teemme kuninkaaksemme ja häntä palvelemme, sanoi Jokkim. Nyt tiedän toisin. Hallitsija on sitä, miksi maa hänet tekee. Jokainen kasvaa tehtävänsä keralla, ja toisten rakkaus ja luottamus herättää hänessä voimia, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistustakaan ollut. Onnellinen aika on silloin tullut, kun maa rakastaa kuningastaan ja tämä maataan. Tehtävä on minulla täällä, suuri tehtävä, siitä iloitsen. Ja toivon, että kerran poikani ylpeillen voi lausua: Minä olen viipurilainen! Kun hän sen sanoisi, niin silloin hän aivan kuin kruunun laskisi omaan päähänsä. Tue sinä minua, niin minusta voi jotain tulla. Ole turvani silloin, kun tulen heikoksi, ja opasta silloin, kun en osaa nähdä toisten parasta.

Jokkim vaikeni. Yhdessä he katsoivat kaupunkia, ja pyhä riemu täytti heidän mielensä siitä, että juuri tämä paikka oli heidän kotinsa, se, missä he saivat elää ja toimia.

Isänmaa, tuo pyhä ja kultainen sana, se, joka jokaisen oikean teon takana on ohjaajana ja kannustajana, oli heidän huulillaan, mutta he eivät sitä tohtineet ääneen lausua. Isänmaa oli heille tänä juhlallisena hetkenä aivan kuin heidän oman onnensa avain, se, jonka avulla päästään elämän salatusta portista siihen maahan, jossa jokainen teko saa suuren merkityksen, jokainen ajatus laajuuden ja kantavuuden. Isänmaa ei ollut heille kuollut sana, jolla itsekkäisyys peitetään, vaan se oli heissä elävä voima, joka ihmisen elämän suuntaa oikealle uralle ja antaa sille tarkoituksen.

Kun he loivat katseensa ympärilleen itään päin, josta aurinko helotti, niin he näkivät jonkun matkan päässä yksinäisen miehen, joka samoin kuin hekin lumottuna katseli päivänpaisteessa kohoavaa Viipuria.

Yksinäinen mies oli huomannut heidät ja astui heidän luokseen. Hän oli Alexandre de Cloux. Vanhus ei kysynyt mitään, ei ihmetellyt sitä, että nuoret tänne olivat saapuneet. Kaikki oli hänestä niin päivänselvää, kaiken täytyi juuri näin tapahtua.

— Kuulin sanasi, nuori mies, lausui hän. Salli minun nyt kertoa tälle neidolle, joka elämässäsi tulee olemaan rinnallasi, tarina, joka hänelle voi opastaa tietä eteenpäin.

Hän vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitten:

— Vuosisatoja sitten, kun linna juuri oli valmistunut turvaksi itää vastaan, oli täällä nuori ritari, Sigge Lake oli hänen nimensä. Hän rakasti linnanherran tytärtä ja tämä nuorukaista. Mutta mies ei tahtonut onneaan taivaalta ilmaiseksi ottaa vastaan, vaan tahtoi sen ansaita. Ja kun vihollinen valloitti Käkisalmen, silloin hän sanoi: "Minä tahdon sen takaisin valloittaa! Jos minuun horjumattomasti uskot, niin minä voin sen tehdä!" Ja neito hymyili hänelle ja lausui: "Minä uskon." Silloin ritari läksi pienoisen joukon keralla Käkisalmea kohden. Hän valloitti linnan ja miehitti sen. Mutta kun ei pitkään aikaan mitään tietoja linnaan saapunutkaan, niin neidon usko alkoi horjua. Etäällä Sigge Lake sen tunsi, ja oli aivan kuin vähitellen hänestä olisi tarmo väistynyt ja veri suonissa virrannut kuiviin. Ja jota heikommaksi hän tuli, sitä aremmiksi tulivat hänen soturinsakin. Eräänä päivänä vihollinen ryntäsi niin suurella joukolla heitä vastaan, että heissä, jotka siihen asti olivat olleet uljaita, syntyi pelko. He päättivät lähteä linnasta ja raivata vihollisten rivien läpi tiensä. Kaikki kaatuivat, kaikki muut paitsi Sigge Lake, joka haavoitettuna ja kuolevana saapui Viipuriin. Ei hän moitteen sanaa lausunut, ei valitusta tullut hänen huuliltaan kuullessaan, että neito oli hänet unohtanut ja toisen kanssa lähtenyt Ruotsiin. Vihollinen oli lähestynyt linnaa, se tuli yhä rohkeammaksi, yhä lähemmäksi se saapui, ja linnan väestössä heräsi pelko ja kauhistus. Jo päättivät he luovuttaa linnan. Mutta silloin Sigge Lake, joka tunsi kuoleman saapuvan, antoi kantaa itsensä muurin harjalle, asettui seisovaan asentoon peitseensä ja kilpeensä nojautuneena. Siinä hän oli valmis viimeisen kerran ottamaan vihollista vastaan. Elämä oli hänestä jo sammunut, yhä vielä hän seisoi paikallaan. Vihollinen tuli linnan luo, se jo kiipesi vallitukselle, mutta kauhistuneena se kääntyi pakoon nähdessään jäykän sotilaan, joka kuolleena heitä siinä odotti. Sigge Lake oli elävänä heidät voittanut, hän voitti vielä kuolleenakin. Kauhun vallassa vihollinen väistyi, ja linna oli pelastettu.

Vanhus vaikeni ja sanoi sitten hiljaa:

— Jokainen ihminen voi tulla suureksi, jos häneen horjumattomasti luotetaan! Minä olen vieraasta maasta tänne tullut ja tämän ottanut kodikseni. Ja niinkuin osaton lapsi täydellä sydämellään kiintyy siihen, joka hänelle rakkauttaan osoittaa, niin olen minäkin tehnyt. Minä rakastan tätä maata aivan kuin omaani. Ja minä vannon sen puolesta tekeväni kaiken.

Hän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi teki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.

— Siis tekin kuulutte meihin? sanoi Jokkim riemuissaan.

— Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus hymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara sinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin lasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka ei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden täytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi joksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli, joka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.

Heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat. Samassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä talvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin taivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi sen alla ollut helpompi hengittää.

End of Project Gutenberg's Lapsikuningas ja hänen soturinsa, by Jalmari Finne