IX.
Kesäaituuksessa seisoi karja ja märehti. Tarhan keskellä paloi lehmisavu, joka karkoitti itikat pois. Sinisenä nousi sauhu tyynessä ilmassa, leijaili hiukan sivulle, kun lehmä asteli sen ohitse.
Aidan luona seisoi Juhana ja katseli karjaa, joka valmistautui levolle.
Hän kuuli askeleita takanaan, ja kääntyessään näki hän Matleenan.
— Mitä Matleena meidän talosta etsii? kysyi hän, nähdessään nuoren tytön punastuen lähenevän.
— Meidän Kaunikki on eksynyt teidän karjaan, ja minä tulin sitä kotia etsimään.
— Mitenkä Poikossn on eletty?
— Miksei siellä hyvin elettäisi. Herrakin on ollut matkoilla, kuuluu olevan nyi Turussa ja kohta tulevan kotiin. Silloinhan kaikki taas käy synkemmäksi.
— Mitenkä armollinen rouva on voinut?
— Eihän tuon voimisesta tällainen kuin minä mitään tietää saa. Eiköhän liene hyvissä voinnissa, kun olen kuullut hänen laulavankin. Mutta miksi Juhana sellaista kyselee? Tulisi itse kartanoon, niin voisi kysellä sitä häneltä itseltään. Onhan hän aina Juhanalle ollut kovin ystävällinen.
— Onko hän kysellyt minua?
— En ole kuullut. Mutta miksipä ei olisi kysellyt. Kaivanneet me olemme kaikkikin Juhanaa sinne. Tahtoisimme niin mielellämme kuulla taas satuja, kun illalla istumme tuvassa.
— Kaipaatko sinäkin, pikku Matleena?
— Mitäpä minun kaipaamisistani Juhanan tarvitsee välittää.
— Kysyn sittenkin. Onko Matleena minua kaivannut?
— En tiedä, kaipaanko vai en.
Ja tyttö käänsi katseensa pois ja aikoi mennä aidan yli karjatarhaan.
Mutta Juhana pidätti häntä.
— Älä mene vielä, Matleena. Sanohan, oletko sinä koskaan rakastanut?
— Miksi Juhana sitä minulta kysyy? Nuorihan minä olen vielä, lapsi, tietäisinkö mitään siitä.
— Kaunis sinä olet Matleena, kaunis ja puhdas kuin pulmunen.
Onnellinen se miekkonen, joka sinun sydämesi voittaa.
— Huolisikohan kukaan minusta?
Matleena seisoi vavisten ja katsoi eteensä.
Sitten hän nosti katseensa ja loi lempeät silmänsä Juhanaan. Hänen äänensä värähti, kun hän lausui:
— Yhtä minä mielessä olen pitänyt, ja jos hän minulle olisi hyvä, niin en muuta pyytäisi.
Juhana katsoi häntä silmiin ja silloin hän käsitti kaiken, tiesi, että tuo tyttö oli sydämensä hänelle antanut. Sanomattoman suuri hellyys täytti hänen mielensä. Hän tiesi, kuinka paljon tuo nuori tyttö saisi kärsiä tunteensa tähden. Ja hänen tuli sääli sitä tuskaa, jonka hän oli pakotettu tuolle puhtaalle olennolle valmistamaan. Hän tahtoi jotain hyvää tehdä Matleenalle, ja hiljaa hän siveli tämän vaaleata tukkaa.
Näin he seisoivat illan ihanassa hämärässä vastatusten ja pyhä kunnioitus täytti Juhanan mielen tuon suuren luopumisen edessä, joka nuorta tyttöä odotti. Oliko hän kaiken kestävä, vai oliko hän vaipuva sen alle? Oliko hän jaksava elää sen jälkeen, kun hän saisi tietää, ettei hän onnea voisi omakseen saada? Ja Juhana tunsi, miten he kaksi olivat samaa kohtaloa varten luodut, miten heidän täytyi molempien jättää unelmat, joille ei ollut täyttymistä.
Mutta tyttö nosti hennot käsivartensa, nosti ne ujosti ja kietoi miehen kaulaan ja painoi päänsä itkien hänen povelleen. Hänen mielessään tuntui niin leppoiselta ja rauhalliselta.
Ja Juhana haasteli hänelle hiljaa:
— Pieni Matleena, huonosti on sinun tunteesi herännyt, kuu minut olet valikoinut! Murheellinen on minun mieleni siitä, että en sinua saata rakastaa, niinkuin sinä uneksit ja niinkuin sinä sen olisit ansainnut. Mutta kohtalo on sen niin sallinut.
— Enhän minä mitään pyydä, en mitään, sanoi Matleena, kun sinä vain olet minulle hyvä. Enhän ole koskaan uskaltanut toivoa sinua omakseni. Millä minä niin suuren onnen olisin ansainnut? Mutta anna minun sinua palvella ja anna minun nähdä se, että sinä tulet onnelliseksi. Ja jos minulta jotain vaadit, niin sano se, ja olkoon teko kuinka vaikea tahansa, niin tahdon sen täyttää.
— Enhän minä sinulta mitään vaadi, sanoi Juhana.
Näin he seisoivat eivätkä illan hämärässä kuulleet, kuinka joku ajoi kartanoa kohden. Ajaja kääntyi tallin nurkan takaa kartanolle. Kun hän molemmat aidan luona näki, niin hän huudahti tuskasta, huudahti kuin sydämeen ammuttu ja ratsasti pois.
— Kuka siellä oli? kysyi Juhana.
— Armollinen rouva siellä ratsasti ja kääntyi pois, sanoi Matleena, erottautuen Juhanan syleilystä.
Neuvottomana seisoi Juhana paikallaan. Katarina oli tullut häntä etsimään, oli tullut ehkä sydämensä suuressa ikävässä. Ja nyt hän oli lähtenyt pois.
Matleena oli mennyt karjapihaan ja ajoi edellään etsimäänsä lehmää. Hän sulki karjapihan salkoveräjän ja etsi silmillään Juhanaa, mutta tämä oli jo kadonnut.
Kun Matleena tuli tielle, näki hän etäällä Juhanan rientävän Poikon kartanoa kohden.
— Miksi pakeni hän minun luotani, ajatteli hän, ja miksi hän kartanoa kohden rientää? Miksi ei hän tahtonut enää minun luokseni jäädä? Hän sanoi, ettei hän minua rakasta, mutta hän lupasi olla minulle hyvä?