X.
Pakoon, pakoon, pois ihmisten ilmoilta!
Katarina riisui yltään komean puvun, johon hän oli verhoutunut mennessään Juhanan luo, ja otti nopeasti toisen, yksinkertaisemman.
Miksi jäisi hän enää tänne. Hän tahtoi mennä pois, sinne, missä ei kukaan häntä tuntisi, missä ei kenelläkään olisi mitään tekemistä hänen kanssaan.
Tällä lailla oli siis tuo mies leikkinyt hänen kanssaan. Hänelle oli tunnustanut rakkauttaan ja sitten mennyt suutelemaan tuota tyttöä. Kuinka hän saattoi sillä tavoin tehdä? Eikö tunne tuolle miehelle siis ollutkaan sen pyhempää?
Kun hän Poikon kartanosta loittoni, juoksi kettu tien poikitse. Metsäneläjä oli joutunut jalastaan kiinni ansaan, mutta oli siitä päässyt vapaaksi ja nyt vaivalloisesti pakeni.
Pesäänsä se pyrki parantamaan haavaansa. Metsänpedollakin oli pakopaikkansa, mutta minne hän olisi mennyt? Kaikkialla oli vihamielisiä ihmisiä, jotka hänen tuhoansa miettivät.
Kun hän Juhanaa ajatteli, niin kuuma suuttumuksen laine nousi hänen rinnastaan. Tuo mies, jolle hän kaiken pyhimmän itsessään oli antanut, oli raukkamaisesti voinut hänelle valehdella.
Mitä oli enää elämä hänelle, kun tämä viimeinenkin toivo oli kadonnut.
Kuolla hän tahtoi, kuolla, nukkua, nukkua heräämättä! Nukkua silloinkin, kun viimeisen tuomion pasuuna kutsuu kuolleet haudoistaan. Miksi hän enää palaisi, ei ollut hänellä ollut iloa maailmassa, kuinka sitä taivaskaan tarjoaisi? Tämä hänen tunteensa, tämä äkkiä herännyt ilo oli ollut hänen taivaansa. Ja nyt se oli suljettu.
Kiivaat olivat ne sanat, joita hänen huulensa lausuivat hänen nopeasti astuessaan tietä eteenpäin.
Tiellä tuli kaksi miestä häntä vastaan. He menivät varmaankin yöllä armaittensa luokse. Heillä oli joku, jonka he saattoivat syliinsä sulkea. Hänellä ei ollut ketään.
Hänen lapsensa!
Ne hänellä olivat. Mutta nekin hän oli antanut pois. Nyt hän oli niin yksin, niin ypö yksin.
Miksi Juhana Matleenaa rakasti? Rakastiko hän tätä todellakin? Jos niin oli, niin miksi hän oli jäänyt eikä ollut lähtenyt pois?
Jos hän rakasti, niin miksi hän sitä estäisi? Miksi hän syyttäisi
Juhanaa siitä, että tämä ei häntä rakastanut yhtä paljon kuin hän,
Katarina. Eihän hänellä ollut mitään oikeutta tehdä sellaisia
syytöksiä.
Olihan Juhana kuitenkin antanut hänelle paljon, kun oli antanut tämän hänelle, sen tunteen, joka nyt tuskaa tuottavana hänen sielussaan eli.
Vaikka hän ei saisikaan onnelliseksi tulla, niin oli hän kuitenkin oppinut tuntemaan, mitä onni on.
Kuinka hän oli saattanut tällä tavoin menetellä? Nyt varmaankin Juhana on levoton ja etsii häntä kaikkialta. Hän ajattelee varmaan, että hän on mennyt surmaamaan itsensä.
Kuinka hän oli sillä tavoin saattanut menetellä? Eihän hän sillä tavoin onnea tuottaisi Juhanalle, että valmistaisi hänelle surua.
Matleena olisi kaikesta valmis luopumaan, tehdäkseen Juhanan onnelliseksi. Eikö hänkin voisi tehdä samoin?
Jos Juhana rakasti tuota nuorta tyttöä, niin täytyi hänen väistyä.
Äskeisen syyttämisen sijaan heräsi Katarinassa voimakas syyllisyyden tunne. Juhanan rikkomus oli hänen mielestään niin pientä ja kalpeata sen rinnalla, mitä hän nyt oli tehnyt.
Hänhän oli tahtonut sitoa Juhanan yksin omaan itseensä. Eikö hän saisi puhutella niitä henkilöitä, joita hän tahtoisi, olla niiden seurassa, jotka hänelle olivat ystävällisiä ja tuottivat hänelle iloa.
Hän oli nuori ja kaipasi varmaankin iloisia ihmisiä. Kuinka väritöntä oli hänen, kärsineen naisen ilo sen ilon rinnalla, joka pulppuaa siinä ihmisessä, joka ei vielä ole tuntenut toiveittensa katoamista.
— Olen ollut lapsellinen, ajatteli Katarina. Minun täytyy palata, ennenkuin hän sen huomaa. Minunhan tulisi olla urhoollinen ja voimakas ja minä olenkin aivan kuin ajattelematon tytönletukka.
Tunteen suuri myrsky oli mennyt ohitse.
Katarina oli vaatinut Juhanalta, nyt hän vaati itseltään. Hän oli ollut heikko, nyt hän oli voimakas.
— Minun täytyy olla hänelle hyvä, ei muuta kuin hyvä. Kun hän kerran lähtee pois elämästäni — ja kuinka selvästi minä näen sen pian tapahtuvan — niin täytyy hänelle jäädä muisto, joka sanoo hänelle: hän oli kuitenkin se ihminen, joka minulle antoi enemmän kuin kukaan muu, antoi vaatimatta mitään. Sellainen minä tahdon hänelle olla. Hän on mies, hän voi vaatia. Minähän olen vain nainen ja minun täytyy antaa.
Hänen mielensä alkoi käydä kepeäksi — ja hän kääntyi.
— En tahdo hänelle sanoa mitään. Mutta kun hänet ensi kerran näen, niin astun hänen eteensä, katson suoraan ja hymyilen. Siitä hän on ymmärtävä, että iloitsen hänestä.
Hän käveli kotia kohden. Mutta väsymys sai hänessä vallan ja hänen täytyi istahtaa tien viereen.
Silloin hän kuuli tieltä askeleita. Hän katsoi ja tunsi jo etäältä
Juhanan.
Katarina olisi tahtonut paeta, miksi, sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt. Hän häpesi miestä, jolle hän oli surua tuottanut.
Kuinka pieneksi hän tunsi nyt itsensä tuon voimakkaan miehen edessä.
Mutta Juhana oli tuntenut tien poskessa istujan ja joudutti kulkuaan.
Jo tuli hän kohdalle ja pysähtyi.
Kauan seisoi hän siinä Katarinan edessä sanaakaan sanomatta.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Katarina peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Hän ei tietänyt, miksi hän itki. Hänen mielensä oli niin hyvä siitä, että Juhana oli häntä etsinyt, oli tullut hänen jäljestään, oli ollut levoton hänen tähtensä.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Vihdoin sanoi Juhana tukahutetulla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Katarina olisi tahtonut nousta ja sanoa, että kaikki syy oli hänen, ei Juhanan, mutta hän tunsi itsensä pelottavan uupuneeksi. Hän painoi vain päänsä syvemmälle, ja lempeinä ja kirvoittavina valuivat kyyneleet.
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, sanoi Juhana uudestaan. Minä olen tehnyt pahoin. Sinulla on täysi syy soimata minua, enkä minä voi millään itseäni puolustaa. Minä olen kärsinyt, kun näin sinun pakenevan. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Hänen äänessään oli tuskaisa rukouksen sointu. Koko hänen ruumiinsa värisi.
Katarina kohotti kasvonsa ja sanoi:
— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa. Minähän olen ollut lapsellinen ja ajattelematon.
Kuinka lämpimästi hän rakasti tuota suurta lasta, joka tuossa hänen edessään seisoi ja uskoi, että rakkaus ihmisessä voi sammua niin vähästä.
Kun hän ei sanoja löytänyt, katsoi hän Juhanaan ja hymy, lempeä ja hellä, kirkasti hänen kasvonsa.
Juhana hengitti syvään ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi heleä puna. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, sillä hän tunsi, miten kiivaasti hänen ruumiinsa kaipasi sitä, että hän olisi tuon hennon olennon saanut sulkea syliinsä.
Katarina tunsi vaistomaisesti kaiken sen, mikä Juhanassa liikkui.
Hän nousi ja sanoi hymyillen:
— Minä olen ollut lapsellinen, mutta älkäämme enää puhuko siitä.
— Olen niin iloinen, kun sillä tavoin sanot, sanoi Juhana. En osaa selittää, mitä ajattelen, mutta sen tiedän, että maailmassa ei voi olla ketään, joka sinua enemmän rakastaisi kuin minä.
Hän nauroi ilosta, joka hänessä lainehti. Sitten hän jatkoi:
— Minä rakastan varmasti sinun vaatteitasikin enemmän kuin kukaan muu.
Tämä leikillinen lause pyyhkäisi viimeisenkin alakuloisuuden heistä kummastakin, aivan kuin tuuli taivaalla lakaisee pilviä.
— Älkäämme enää puhuko siitä mitään, sanoi Katarina. Menkäämme kotiin.
— Niin, menkäämme kotiin, sanoi Juhana.
Ja yhdessä he läksivät astelemaan Poikon kartanoa kohden.
Matkalla he eivät mitään puhuneet siitä, mikä heidän sielussaan liikkui.
Olivathan he löytäneet toisensa jälleen, miksi he siis siitä olisivat puhuneet.