XI.
He olivat tulleet Poikon kartanon luo.
— Minä olin hänelle hyvä sillä hän sitä kaipasi, sanoi Juhana.
— Enhän minä sinua siitä soimaa. Minä tiedän, että hän rakastaa sinua.
Hän kertoi itse sen minulle.
— Kun sen huomasin, niin sääli sai minussa vallan.
— Huono on ihmisen kohtalo, jos se säälille rakennetaan. Minä en koskaan tahtoisi säälistä mitään vastaan ottaa. Kovana on kohtalo meidän kahden kohdalle tullut, Juhana, ja selvä tili on meidän tehtävä toistemme kanssa.
— Jos tahdot, niin lähden enkä ikinä enää tänne palaja.
— Miksi sitä tahtoisin. Eiköhän kohtalo ole meille armollinen ja kerran salli meidän yhteen tulla. Ja jos emme täällä tapaa toisiamme, niin tapaammehan tuolla ylhäällä. Minä kohdistan toivoni siihen, ja kun niin ajattelen, voin kantaa suruni helpommin.
He saapuivat kartanon edustalle. Kaikki oli hiljaista, sillä väki oli käynyt levolle, ja vain he kahden suvisen yön hämärässä tekivät toistensa kanssa sitä tilitystä, joka kahden ihmisen kohtalon ainiaaksi määrää.
— Olen kaivannut kerran saada nojata päätäni sinun olkaasi vasten ja uneksia elämän aamun tulleen, joka onnen päivää lupaa. Salli minun se tehdä ja sitten kulkekaamme rinnatusten, niinkuin kahden ihmisen tulee, joilla on vielä paljon elämässä odotettavaa.
Katarina painoi päänsä Juhanan rintaa vastaan, ja hiljaa Juhana sitä siveli.
— Minä tunnen, että tämä on ainoa onnen hetki, mikä meille on annettu, sanoi Juhana. Onnelliseksi sinä minut olet tehnyt, enkä minä taida taivasta kyllin paljon sen hyvyydestä ja armosta kiittää. Ja jos kohtalo niin kaiken säätää, että minun luotasi täytyy ainiaaksi lähteä, niin eläähän minussa muisto tästä lyhyestä ajasta.
— Luopua meidän täytyy onnestamme, jotta me sen täydellisesti omistaisimme, sanoi Katarina. Minä olen näinä aikoina kapinoinut taivasta vastaan, mutta nyt ymmärrän sen tarkoituksen. Kuinka olisin elämän arvoa voinut täydelleen tajuta, ellei minulle olisi annettu tätä hetkeä, jona sinun povellasi levätä saan; ja tyynenä lähden silloin, tietäen, että tämä suloinen hetki ei enää milloinkaan palaa.
— Anna minulle nyt kaikki, kaikki anteeksi.
— Mitä minä sinulle anteeksi antaisin? Rikkaaksi olet elämäni tehnyt ja siunaan sinua siitä. Vasta nyt minä olen ymmärtänyt, että suru on suurta ja pyhää.
Mitä on nuoren miehen mieli? Kirkasvetinen järvi, jota valkohiekkaiset rannat rajoittavat. Helposti nousee siinä laine ja heittää korkealle rannalle heleät helmensä. Kun päivä kehränsä nostaa taivaalle ja järven pinta on tyyni, silloin syvälle pohjaan katse tunkee ja siellä paljon näkee. Kaunis on sellainen järvi tyynenä, kun se kalvoonsa kuvastaa kaikkeuden, mutta kauniimpi on se vielä silloin, kun siinä laine nousee ja se tummana hohtaa. Hohtavan sininen on silloin järvi, ja se, joka sen rannalla seisoo, hän ihaillen sitä katselee, koska siinä kirkkaus ja kauneus on niin suuri, että se jalokiven hohteelta näyttää. Niin oikea mieskin vihassaan vasta kaiken sielunsa kauneudet ilmi saattaa ja hän tuo silloin täydelleen julki sen, mikä hänen sielussaan on parasta ja pyhintä, sillä eipä hän taida huonon asian puolesta taistella eikä hänen suuttumisessaan ole mitään alhaista.
Mutta kun järvi on ihmisten kulkutienä ollut ja kun siihen kaikki ovat tulleet itselleen saalista pyytämään, kun se on rannoilleen pyrkinyt luomaan kaislikkoa, ikäänkuin somistaakseen itseään, silloin sen pohja ei enää ole hopean hohtava eikä sen laine enää kirkas, ja kun se vihaan nousee, niin tumma on sen pinta ja laineet nostavat sen pohjasta kalvoon kaiken sen, minkä järvi oli tahtonut sinne salata ja ikuisiksi ajoiksi kätkeä. Niin koko mennyt aika tulee taas näkyviin. Ja kun myrsky on laannut, niin rumat ovat rannat ja paljon mädännyttä kaislaa on kokoontunut niille. Sellainen on keski-ikäisen miehen mieli. Paljon on hän ennättänyt kokea ja paljon on likaa ennättänyt kokoontua hänen sieluunsa.
Myrskyisä oli ollut Poikon kartanon herran elämä ja paljon oli hänen jälkeensä jäänyt tekoja, jotka häntä syyttivät, sillä eipä hän ollut armahtanut ketään eikä mitään silloin, kun hänen mielensä paloi päästä näyttämään voimaansa. Valtija hän tahtoi olla ja kaiken määrääjä. Kun hän huomasi, että hänen vaimonsa ei koskaan täydelleen taipunut hänen tahtoonsa, vaan aina eli hiljaisessa vastarinnassa, heräsi hänessä tuota naista kohtaan mieletön viha, joka oli sitä ankarampi, kun hän ei voinut antaa sille mitään varmaa syytä. Hän oli tahtonut taivuttaa tuon naisen omakseen, hän oli tahtonut hallita häntä niinkuin hän kaikkia muitakin hallitsi, ja kun hän ei sitä voinut, niin vihasi hän. Ja joka kerta, kun hän oli voimaansa näyttänyt tuon naisen suhteen, laajeni se juopa, joka oli syntynyt heidän välilleen, ja viimein oli auennut sellainen kuilu, että mikään silta ei sen yli vienyt.
Kun Katarina palasi taloon, kohtasi hän siellä miehensä. Kalpeaksi sävähti nuori vaimo, sillä hän pelkäsi miehensä kuulleen kaiken, mitä hän Juhanan kanssa oli puhunut. Ei hän omasta puolestaan mitään pelännyt, mutta armaansa puolesta.
Mutta kun ei vanha Gödike mitään haastanut, tunsi hän itsensä rauhalliseksi.
Ja vuoteellaan makasi Katarina ja kuunteli käkeä, jonka kukunta oli jo niin paljon alakuloisemmaksi tullut, koska juhannus jo oli mennyt ja suven suloisin aika kadonnut.
* * * * *
Käsi kolkutti Viljasten tuvan oveen, ääni hiljaa rukoili:
— Juhana, Juhana, avaa ovi!
Kun Juhana ensin kolkutuksen kuuli, niin ajatus mielettömällä ilolla sanoi:
— Hän ikävöi minua ja hän tulee minun luokseni.
Mutta kun hän äänen kuuli ja siitä kolkuttajan Matleenaksi tunsi, niin suuttumus sai hänessä vallan.
Miksi tuli tuo nainen hänen luokseen näin yöllä? Mitä oikeuksia hän luuli itsellään olevan häneen, koska pyrki hänen majaansa. Hyvyys ei niitä oikeuksia hänelle antanut, ne antaa yksinään rakkaus.
Juhana nukkui yksin tuvassa, sillä kartanon väki oli kesän tultua vaihtanut lepopaikkansa aittaan.
Yhä jatkui kolkutus ja ääni rukoili kiihkeästi:
— Avaa, Juhana, avaa!
Juhana tunsi, miten hänen verensä kohahtivat. Tuo nainen oli tänään hänelle tuottanut suuren tuskan ja vielä suuremman Katarinalle. Hän ei saanut tulla hänen luokseen.
— Sinä et nyt tule tänne, kuuletko! huusi Juhana oven takaa.
Hänen äänessään oli sellainen vihainen kaiku, että kolkutus hetkiseksi taukosi.
Juhana tunsi iskeneensä syvälle Matleenan sydämeen. Mutta olihan kaikki hänen oma syynsä. Miksi tyttö tuli väkipakolla hänen luokseen? Mitä tekemistä hänellä, Juhanalla, oli tuon tytön kanssa.
Mutta ulkona oleva käsi ei enää kolkuttanut, se veti rivasta, veti epätoivoisesti. Ääni oli vaiennut, tuskaa ja epätoivoa oli siinä voimassa, jolla käsi tempoili ovea auki.
— Mene pois! huusi Juhana.
Hän olisi tahtonut avata oven ja lyödä tyttöä.
Juhana piteli oven rivasta kiinni, hän ei enää tahtonut tyttöä nähdäkään.
Viimeinen kova ponnistus, sitten tyttö hellitti otteensa ja rukoilevin ja hellin äänin lausui:
— Sinun täytyy kuulla minua, Juhana! Avaa ovi! Sinä et tiedä, mitä on tapahtunut.
Juhana tahtoi tukkia hänen suunsa. Jos tytön jyskytykseen heräävät toiset talossa! Ja miksi he eivät sitä tekisi? Silloin he nauraen kertovat, kuinka nuori Matleena oli hänen luokseen yöllä tullut.
Estääkseen sen hän avasi oven ja sanoi hiljaa, mutta äänellä, jossa suuttumus kuumana hohti:
— Mene pois!
Hän katsahti tyttöön ja näki parin hätääntyneitä suuria silmiä.
— Mitä sinä etsit minun luotani?
Tyttö katsoi rukoilevasti Juhanaan:
— Elä lyö minua, elä lyö! Minä tulin sanomaan sinulle, että armollinen herra on tullut kotiin ja että hän kuuli, kuinka sinä puhelit armollisen rouvan kanssa.
Juhana tunsi, miten veri jäähtyi hänen suonissaan, koko ruumis herpaantui ja tuli voimattomaksi.
Se oli siis nyt tullut, tuo päivä, jolloin hänen kohtalostaan päätetään. Hänen ja samalla tuon toisen.
Mutta tulkoon mitä tahansa, hänen täytyi kaikki syy ottaa niskoilleen, jotta Katarina pelastuisi.
Matleena seisoi hänen edessään ja avuttomana katsoi häneen, ojentaen molemmat kätensä ristissä häntä kohden. Juhanan tuli sydämestään sääli lasta, joka pelastaakseen hänet oli yöllä juossut Viljaisiin. Ja kuinka hän oli tuota lasta kohdellut, mitä sydämettömiä sanoja hänelle lausunut! Hän oli ollut valmis tuomaan oman kohtalonsa, oman tunteensakin uhriksi, jotta hän, Juhana, pelastuisi ja pelastuisi se, jota hän rakasti.
— Ethän ole minulle enää vihainen, rukoili Matleena, sano, ethän ole?
Juhana olisi tahtonut suudella tuota lasta palkaksi kaikesta, mutta hän ei voinut varastaa tuolta toiselta edes pientä hyväilyäkään.
— Miksi minä olisin sinulle vihainen? sanoi Juhana.
Ilon välähdys kirkasti tytön kasvot.
— Anna minulle anteeksi se, etten paremmin osaa sinulle näyttää, kuinka paljon minä tahtoisin sinun tähtesi tehdä, sanoi tyttö.
Juhana tunsi, miten mielensä heikontui ja miten hän tunsi itsensä helläksi sen suuren surun edessä, jonka hän tiesi Matleenan osaksi tulevan.
— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sanoi hän. Sinä olet hyvä tyttö. Koeta voittaa rakkautesi minuun, sillä minä en siihen koskaan voi vastata.
Kirkkaus levisi tytön kasvoille.
— Enhän minä sinulta mitään pyydä; enkö minä silloin saa sitä pitää?
Juhana ei osannut mitään vastata. Hän teki hellän torjuvaisen liikkeen ja sanoi:
— Mene nyt!
— Olethan varuillasi, jos hän aikoisi sinulle jotain pahaa?
— Ei minulle kukaan taida mitään pahaa tehdä. Mene!
Matleena katsoi häneen ja läksi sitten kulkemaan Poikon kartanoa kohden.
Kun hän oli näkyvistä kadonnut, vaipui Juhana tuvan portaille ja itki katkerasti.
Onni oli hänen elämässään ollut, mutta kuinka lyhyen ajan!
Nyt oli se aika tullut, jolloin kaikki oli katoava.
Aamun hämärässä katsoi hän kohden taivasta, etsiäkseen sieltä tukea ja turvaa.
Idän taivaalla näkyi nousevan auringon hohde. Pilvet kokoontuivat koittavan päivän tieltä taivaan laelle.
Tummina ja polttavina muodostuivat ne suureen ristin muotoon.
Risti, risti!
Suuri luopumisen aika oli tullut, sen Juhana nyt tiesi.