XII.
Synkkänä seisoi Gödike Fincke, Poikon kartanon herra, Viljaisten kartanon pihalla.
Kymmenen huovia seisoi hänen takanaan niin jäykkinä, etteivät heidän pitkät peitsensä liikahtaneetkaan.
Loitompana oli muuan huovi hevosten luona, jotka olivat sidotut kiinni aitaan.
Sanaakaan sanomatta kartanon herra odotti.
Kädessään olevalla piiskalla hän kärsimättömänä löi saappaisiinsa. Hän odotti, odottivat huovitkin.
Salama välkähti kartanon herran silmistä, kun rakennuksen takaa astui esiin kaksi huovia ja heidän välissään Juhana. Hän koukisti hiukan ruumistaan aivan kuin hyppyyn valmistuva peto, mutta hillitsi samassa itsensä ja odotti siksi, kunnes vouti oli tuotu hänen eteensä.
Vastatusten seisoivat nuo kaksi miestä, jotka nyt taistelivat samasta naisesta. Ja viha, se syvin ja polttavin, kuuma kuin tulinen rauta, hehkui heidän silmissään, sillä sitä vihaa, joka syttyy kahden miehen välillä naisesta, ei sammuta mikään muu kuin kuolema.
Kauan olivat molemmat vaiti.
Vihdoin kysyi Juhana:
— Mitä minulta vaaditaan?
— Tiliä, vastasi Poikon herra.
— Tiliä ja mistä?
— Sen sinä tiedät sanomattanikin. Rukoile jumalaasi, että hän olisi sinun sielullesi armollinen, sillä sinun ruumiisi on nyt minun vallassani.
— Joka päivä olen tehnyt tilini taivaalliselle isälle, vastasi Juhana tyynesti. Mutta mikä on se tilitys, joka minun nyt on tehtävä?
Gödike Fincken kädet puristuivat nyrkkiin. Hän olisi tahtonut hyökätä voutiinsa käsiksi ja surmata hänet, mutta sitä ennen hän tahtoi tietää, missä määrin hänen oikeuksiaan oli loukattu.
— Minä olen ottanut palvelijan talooni, mutta huomaankin hänen muuttuneen varkaaksi.
Juhana kävi kalman kalpeaksi. Hänen miehuuttaan oli syvästi loukattu.
Hän aikoi hyökätä herraansa käsiksi. Samassa hänen silmänsä suuntautuivat Gödike Fincken ohitse tielle, joka kartanosta vei Poikkoon. Metsän reunasta erkani ratsastaja, hän tunsi sen.
Juhana vastasi sen vuoksi tyynesti:
— Minä en tiedä mitään varastaneeni.
— Kunniani olet sinä varastanut, karjaisi Poikon herra.
— Huonosti sitä sitten olette varjellut, jos sen niin helposti taitaa varastaa. Jos kuitenkin uskotte minun sen tehneen, niin ottakaa hyvitys.
— Sinun henkesi on liian pieni hyvitys minulle kaikesta siitä, mitä olen menettänyt.
— Mitä siis vielä enemmän vaaditte?
— Häväistystä sinulle.
Juhana sävähti. Mitä tuo mies aikoi?
Poikon herra oli huomannut ilmeen miehen kasvoissa ja hän riemuitsi siitä.
— Kunnia on ainoa, mikä miehelle jonkin arvoista on, minä tiedän sen, sanoi hän. Sen vuoksi minä tahdonkin iskeä siihen, koska ainoastaan sen kautta tiedän osaavani kyllin syvälle sinuun. Minä olen ottanut vapaan miehen palvelukseeni, mutta nyt minä sinut leimaan orjaksi.
— Minä en ole teidän palveluksessanne. Kartano ei kuulu teille. Siis ei teillä ole valtaa minun ylitseni. Jos olette mielestänne tullut loukatuksi, niin lain edessä olen valmis vastaamaan kaikesta.
— Lain, lain. Tiedätkö, mikä minulle tällä hetkellä on laki? Käteni ja tämä piiska. Ja sillä minä sinut merkitsen, ennenkuin sinut surmaan.
Juhana ponnahti ja aikoi äkkinäisellä liikkeellä päästä vapaaksi. Mutta huovit tarttuivat lujilla kourillaan häneen ja painoivat hänet maahan.
— Vai pakoon aiot, sinä kurja mato, huusi Gödike Fincke. Kauniilla muodollasi sinä olet tullut lumoamaan naisten mielet. Mutta ennenkuin sinut hengiltä otan, tahdon sinun muotosi ainiaaksi pilata.
Ja Poikon herra nosti piiskansa ja löi sillä Juhanaa keskelle kasvoja.
Punainen, hohtava juova näkyi miehen kasvoilla. Verisenä se loisti, mutta verisenä punoittivat myöskin miehen silmät, joista pelottava viha leimusi.
Karjaisten ryntäsi Juhana pystyyn, eivätkä huovit voineet sitä estää.
Hän huusi ja alkoi syöksyä herraansa käsiksi.
Mutta huovit olivat varuillaan, ja suuttumuksen vaahdon valuessa suupielistä sai Juhana nähdä, miten Gödike Fincke ilkkuen seisoi hänen edessään.
— Minä tahdon sinua rangaista aivan kuin koiraa, joka ei ole minulle ollut uskollinen. Juovikkaaksi minä tahdon sinun kasvosi tehdä ja sitten näyttää sinut sille naiselle, joka sinun kauniiseen muotoosi on mieltynyt.
Uudelleen hän kohotti piiskaansa.
Hän iski.
Kuului vihlova kiljahdus.
Katarina oli rientänyt perille, oli hypännyt hevosen selästä ja heittäytynyt molempien miesten väliin.
Gödike Fincken piiska osui hänen oman vaimonsa kasvoihin.
Niin odottamaton oli kaikille Katarinan tulo, että huovit eivät osanneet olla varuillaan, vaan päästivät Juhanan vapaaksi.
Kun Juhana oli nähnyt Katarinan edessään ja heittäytyvän vaaraan hänen tähtensä, niin elämisen halu täytti voimakkaana hänet.
Hän tahtoi elää, elää, olla vapaa!
Hän ponnahti syrjään ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt pidättää, hän jo oli hypännyt Katarinan ratsun selkään ja kiiti pakoon.
Katarina vaipui pyörtyneenä maahan.
Kiroillen huusi Poikon herra huovejaan ottamaan kiinni pakolaisen. Mutta ennenkuin nämä ennättivät nousta ratsuilleen, oli Juhana jo etäällä.
Juhana tunsi jokaisen kolkan molempien kartanoiden alueesta. Hän kiiti eteenpäin, ajoi Poikon kartanon ohitse ja käänsi hevosensa sille tielle, joka vie Rymättylään.
Päästyään jonkun matkaa hän eräässä mutkassa heittäytyi ratsun selästä ja ajoi hevosen menemään tietä eteenpäin. Itse hän piiloutui metsään.
Kätköstä kiven takaa hän näki huovien vinhaa vauhtia ajavan hänen ohitseen.
Nyt hän oli heistä päässyt, nyt hän taas oli oma herransa.
Tie oli hänellä vapaa, tie kostoon ja rankaisuun.
Sillä aikaa makasi Katarina voimattomana miehensä edessä satulassa, kun tämä häntä kuljetti Poikon kartanoa kohden. Kumpikaan ei toisilleen sanonut sanaakaan.
Se muuri, joka ainaiseksi kaksi ihmistä erottaa toisistaan, oli noussut heidän väliinsä.
Nyt tiesi Katarina, että hän oli kadottanut kaiken. Hänen nuoresta onnestaan ei ollut mitään enää jäljellä. Kaikki oli kadonnut.
Kirvelevänä tuskana hän tunsi piiskan lyömän haavan kasvoillaan.
Hän oli sen kautta leimattu sen miehen omaksi, jonka tähden hän sen oli saanut.
Hän kummasteli sitä, ettei hän tuntenut mitään surua. Kaikki oli niin merkityksetöntä. Täytyihän tämän hetken kuitenkin kerran tulla.
Pyhät ovat kateellisia ihmisten onnelle, ja iloja varten ei ole maailma, vaan suruja.
Mutta olihan hänelle kuitenkin jäänyt ihana muisto ajasta, jossa hän oli elänyt elämäänsä täydellisesti.
Nyt oli se hetki tullut, jolloin sallimus vaatii maksun lahjastaan.
Pyhä on miehen viha. Se on kulovalkea, joka kerran alkuun päästyään nielee kaiken, mikä sen tielle tulee, kaiken kauniin ja hyvän hävittää.
Pyhä on miehen viha silloin, kun se häväistyksen edessä herää, sillä silloin mies tuntee oman arvonsa.
Pyhä on miehen viha silloin, kun hän tuntee verensä kuohuvan nähdessään häväistävän sitä naista, jota hän rakastaa, sillä silloin mies ymmärtää, kuinka paljon hänelle toinen ihminen saattaa merkitä.
Ja kun mies oman arvonsa tuntee ja tietää, mitä toinen ihminen hänelle on, silloin on hän eheä ja kokonainen.
Mutta silloin hän myöskin helposti saattaa kadottaa kaiken hyvän itsessään ja antaa vihan valkean tehdä sitä hävitystä, jota ei millään saateta korjata.
Kun Juhana oli päässyt pakoon takaa-ajajiltaan, hän nousi kunnaalle, josta saattoi nähdä kauas.
Hän puristi sormensa nyrkkiin niin, että kynnet painuivat syvälle lihaan, ojensi kätensä taloa kohden, jossa hänen verivihollisensa asui.
Hän vannoi kostoa, joka oli tuon miehen kukistava. Sitä kirvelevää viirua, joka hänen kasvoillaan hohti, ei millään muulla kuin verellä voitu pestä. Sen hän tiesi.
Mutta yksinään, mitä taitaisi hän Poikon kartanon herraa ja hänen huovejansa vastaan? Hänen täytyi saada itselleen auttajia.
Mutta mistä?
Kääntyisikö hän oman sukunsa puoleen? Hän oli siitä niin kauaksi tullut, ettei kukaan heistä olisi valmis asettumaan hänen puoltajakseen.
Kuka heistä ymmärtäisi sen loukkauksen suuruutta, jonka hän oli saanut kokea.
Sen voi ymmärtää vain se, joka on lain ulkopuolelle tullut.
Tässä hän nyt oli yksinään ja oli pakotettu kirosanoista etsimään lohdutusta.
Kyyneleitä ei enää hänellä ollut, viimeiset oli vihan tuli hänestä kuivannut. Mutta sielun pohjalla nuo itkemättä jääneet kyyneleet polttivat pois kaiken hellän ja uneksivan.
Hänestä tuli lyhyessä hetkessä mies, jolla ei ollut enää mitään kadotettavissa ja joka sen vuoksi oli myöskin valmis joka hetki heittämään kaiken pois.
Lain ulkopuolelle hän tahtoi päästä, sillä koston hän tahtoi ja sitä ei ihmisten, sitä ei tämä laki hänelle antaisi.
Hän oli nyt valmis katkaisemaan kaikki kahleet, jotka sitoivat hänet siihen elämään, mihin hän tätä ennen oli kuulunut.
Hän loi salamoivan katseen sinne, missä hänen onnensa lyhyen kesäisen ajan oli asuntoaan saanut pitää, loitos, missä sinisen metsän sisästä näkyi Poikon kartano.
Nyt hän ei sinne enää palaisi muuten kuin hävittäjänä.
Uhkaavana Juhana ojensi nyrkkinsä kohden kaukaista kartanoa, ja huusi:
— Jos minä sieluni autuuden myydä taitaisin, niin pois sen antaisin, enkä muuta pyytäisi kuin voimaa saada kostaa. Miksi tulit sinä ylpeä Poikon herra minun tielleni? Minä en sinulta mitään riistää aikonut, uskollisena minä tahdoin sinua palvella, sillä minä rakastin sinun vaimoasi. Niin, minä rakastin, mutta sinulta en häntä riistää aikonut. Sinä olet nyt minulle näyttänyt sen tien, jolla hänet voin ottaa, koska sinä et sallinut minun häntä loitolta ihailla. Pahasti tulit sinä minun tielleni, Gödike Fincke.
Paljon oli sinulle annettu, kun sait sellaisen naisen pitää vaimonasi.
Miksi siis minulta sen vähän, mikä minulla oli, tahdoit riistää pois?
Valmis minä olin tulemaan suureksi ja kauniiksi kuin puu, joka suoraan kohoo taivaan lakea kohden ja latvassaan pesän valmistaa linnuille.
Nyt olet sinä minut juurineni maasta vääntänyt. Mutta se kasvaa vielä kuitenkin. Ja kerran siitä puusta laitetaan ase, joka sinut lyö kuoliaaksi.
Kerran vielä sinä päivänä, jona koston suloinen hetki on minulle koittanut, olen seisova vieressäsi ja olen korvaasi kuiskaava: Nyt on meidän kahden tilinteonpäivä tullut. Nyt sinun henkesi on liian pieni maksu kaikesta siitä, minkä minulle teit.
Odota sitä päivää, ylpeä Poikon herra, odota sitä päivää! Se koittaa kohta. Veripunaisena se koittaa ja vielä verisempänä se laskee.
Näin huusi Juhana voimattomassa raivossaan.
Hän huomasi, kuinka turhaa oli hänen uhkailemisensa. Hän oli aivan kuin nainen tai lapsi syytäen sanoja, joiden takana ei ole tekoja.
Kun hän sen huomasi, niin tuntui se loukkaus, jonka alaiseksi hän oli tullut, entistään kovemmalta.
Nyt oli vihan kulovalkea päässyt täyteen raivoonsa, ja hän heitteli sen tulta laajemmalle, jotta ei mikään säilyisi.
Etäämpänä merellä oli joukko miehiä, jotka elivät ryöstöstä ja hävityksestä.
Aslaluodolla he asuivat, korkealla kunnaalla, eräässä vanhassa linnassa, joka jo silloin oli ollut, kun ei vielä kristinuskoa maassa tunnettu.
Nämät miehet olivat valmiit maksamaan hänelle heidän joukkoonsa liittymisestä sen maksun, jonka hän tahtoi saada. He olivat taipuvaiset tekemään syysyönä hyökkäyksen Poikon kartanoon.
Koston ajatus oli niin kiintynyt Juhanan sieluun, että hän oli valmis kaiken uhraamaan, kun hän vain sille sai tyydytystä.
Erään kalastajan venheessä hän pääsi Aslaluodolle.
Kun hän sen rantaan astui ja näki edessään jylhät muurit, niin silloin hän tiesi astuvansa sille tielle, josta ei enää mitään paluuta ollut kunniallisten ihmisten joukkoon.
Kun hän kerran siihen linnaan oli tullut, niin oli hän astunut lain ulkopuolelle.
Hän muisti sen sinä hetkenä, ja ensi kertaa hän kostonaikeissaan epäröi.
Täytyikö hänen tehdä tämä? Eikö ollut mitään muuta keinoa?
Mutta kun hän muisti, miten Katarina oli syöksynyt hänen eteensä ja oli saanut piiskaniskun kasvoilleen, niin hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän tahtoi kostaa. Ja tie kostoon kulki vain tämän kautta.