VI.
Suuri suvi oli maan uumenista ponnistautunut esiin. Kaikkialla sen voima ilmeni. Ei ollut puuta, ei pensasta, ei pientä korttakaan, joka ei olisi tahtonut ennättää täyttä kehitystään.
Jokainen halvinkin luontokappale tunsi itsessään suuret voimat, jotka pyrkivät saavuttamaan kaiken, äärimmäisenkin, voidakseen sitten talveen vaipua ja uneksia uudesta keväästä.
Kautta laajan ilman kulki unelmien väkevä virta. Talviset haavelmat liittyivät uusiin, kesäisiin.
Jokainen puu tahtoi olla suurempi kuin edellisenä kesänä, se tahtoi saada enemmän elämästä kuin ennen, sillä sekin oli oppinut tuntemaan elämisen arvon.
Keväinen kaipuu oli kadonnut, sen sijaan oli astunut valloittamisen kiihko.
Ja ihmiset elivät yhdessä luonnon sykinnän mukaan. He eivät enää toivoneet, he eivät pyytäneet, vaan vaativat.
Tunne oli ihmisiin tullut ensin valona, joka iloa tuottaa ja voimakkaaksi tekee, muuttui sitten tuskaksi, joka polttaa mieltä, ja lopulta ilmeni palavana haluna voittaa ja valloittaa.
Ja elämä kulki ja kuunteli ihmisten sydänten ääntä. Se istui heidän viereensä ja kuiskasi heille outoja sanoja siitä rikkaudesta, joka on jokaisen saavutettavissa:
Kaunis olen minä, kaunis ja loistava kaikissa muodoissani.
Kaunis olen silloin, kun ilon sinussa herätän.
Kaunis olen silloin, kun varjon heitän sieluusi ja annan sinun tuntea kaiken sen pyhän, mikä on kärsimyksessä.
Kaunis olen silloin, kun sinä kaikki ajatuksesi toiselle annat, kun toisessa löydät sen korkeimman, mitä olet etsinyt.
Kaunis olen silloin, kun päiväsi ovat niin onnella täytetyt aivan kuin malja, että se reunoillaan ei taida pidättää kaikkea sitä, mikä siihen ammennettu on.
Kaunis olen silloin, kun kaipaus illan hämärässä avaa sielussasi suuret siipensä ja peittää kaiken muun maailman sinulta, niin ettet mitään muuta näe kuin oman onnesi unelman.
Kaunis olen minä, pyhä, rikas ja voimallinen.
Juhanan mieli leiskahteli ja ailahteli tunteen kesäisessä riemussa.
Missä hän kulki, siellä oli päivä, missä hän istui, siellä maa kukoisti, missä hän lepäsi, siellä koko luonto tuoksui. Päivät olivat täynnä väkeviä ajatuksia, yöt tulvillaan kuumia unelmia.
Päivät olivat niinkuin kaunista helminauhaa, jossa toinen helmi on toistaan kirkkaampi.
Mutta sitten tulivat ne päivät, jolloin tunne kaipasi päästä valloilleen, kaipasi sanoja, joihin se puetaan aivan kuin juhlapukuun.
Monasti hän Katarinaa lähestyi, mutta aina kuolivat sanat hänen huulillaan.
Hän mietti tunnettaan ja omistamisen mahdollisuutta. Silloin alakuloisuus sai vallan. Olihan armas toisen oma.
Ja tuska synnytti palavan kaipauksen saada puhua siitä hänelle, saada kuulla hänen lohduttavan. Silloin hänkin varmaan jaksaisi kaiken tyynesti kantaa.
Pitkät päivät hän tätä mietiskeli.
Vihdoin hänessä heräsi päätös, ja sen hän tahtoi panna toimeen.
Juhana riensi Poikon kartanoon päin. Hän oli päättänyt puhua kaikesta
Katarinalle, puhua aivan suoraan.
Tiellä tuli häntä vastaan vanhus, joka keppiinsä nojaten asteli
Viljaisiin päin.
Karkea oli vanhuksen puku, mutta hänen olemuksessaan oli jotain majesteetillista, mikä ehdottomasti vaikutti jokaiseen vastaantulijaan. Sellaisen leiman painaa kohtalo niiden kasvoihin, jotka ovat ihmeen saaneet nähdä.
Hyvin Juhana vanhuksen tunsi, sillä monasti vuoden kuluessa hän saapui Viljaisiin. Kerran oli Iisakki, jolla nimellä vanhusta mainittiin, omistanut Viljaisten kartanon ja oli siinä elellyt mahtavana herrana, jota kaikki pelkäsivät.
Eräänä päivänä hän oli mennyt pitkälle matkalle. Missä hän oli käynyt, ei kukaan tietänyt. Oliko käynyt pyhiinvaellusmatkalla vai missä lienee ollut. Mutta korska mies palasi hiljaisena ja nöyränä. Silloin oli hän luopunut kaikesta, antanut kartanonsa toisille ja oli sen jälkeen elänyt kurjien ja vaivaisten kesken, heittänyt upeat vaatteensa pois ja kiersi maita etsien niitä, joille voisi hyvää tehdä.
Iisakkia miellytti Juhana, sillä hän näki, millä rakkaudella tämä kartanoa hoiti, millä innolla tämä viljeli maata, joka kerran oli hänen omansa ollut.
Vapaaehtoisesti vanhus oli maansa jättänyt, mutta kokonaan ei hänen sydämensä ollut voinut siitä irtaantua, vaan joka vuosi hän palasi katsomaan, miten vilja pelloilla lainehti.
Silloin hän saattoi kauan seisoa pellon äyräällä ja katsella hedelmällistä maata. Mitä hän silloin mietti, ei kukaan tietänyt.
Kartanon ovesta sisään ei hän koskaan astunut, vaan jos hän siellä viivähti, niin nukkui hän ulkona suuren omenapuun alla. Ja ihmiset kertoivat silloin aina yöllä kuulleensa ihmeellisen kaunista linnunlaulua puusta, laulua niin helisevää, että sydän sitä kuullessaan aukeni ja taivaallinen rauha sen täytti.
Tällaisen yön vietettyään vanhus oli aina kepeämmin askelin poistunut kartanosta.
— Minne menet, poika? kysyi hän Juhanalta.
Juhana pysähtyi, sillä nyt vasta hän huomasi vanhuksen.
— Minun täytyy mennä Poikkoon, hän sanoi.
— Minä tulen juuri sieltä, enkä luule sinua siellä kaivattavan, vastasi vanhus. Sen vuoksi jää minun seuraani ja näytä minulle peltojasi.
Juhana olisi tahtonut vastustaa vanhusta ja mennä kuitenkin, mutta niin suuri oli se kunnioitus, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, että hän nöyränä alistui vaatimukseen.
— Ehkä se onkin taivaan viittaus, että minun ei tule mennä hänen luokseen, ajatteli Juhana.
Hiljaa astelivat vanhus ja Juhana pellon pientaretta.
Iisakki kyseli Juhanalta, mutta pian hän huomasi, kuinka loitolla olivat nuoren miehen ajatukset, sillä puutteelliset ja epämääräiset olivat ne tiedot, jotka hän antoi.
Vanhus seisahtui ja katseli viljeltyä seutua.
— Kuinka suuresti minä tätä maan kolkkaa rakastan! sanoi hän hiljaa. Ei missään päivä paista niin kirkkaasti viljaan, ei missään heinä tuoksu niin väkevänä, ei missään lehto ole lempeämpi.
— Ja kuitenkin sinä siitä kerran luovuit?
— Ihminen voi jättää sen, joka hänelle on rakkainta, ja vasta sitten, kun hän on sen tehnyt, hän huomaa, kuinka paljon hän sen kautta on voittanut. Niin sinäkin kerran olet tekevä ja minun ajatukseni ovat lämpöisinä silloin sinun luonasi.
— Minäkin?
— Niin, sinäkin.
— Minä en voi luopua. Minä olen koettanut, mutta minä en ole voinut.
— Etkö ole voinut. Istu tähän pellon pientareelle, niin kerron sinulle oman elämäni tarinan. Siitä sinä olet näkevä, mitä ihminen voi, kun hän nöyrtyy korkeimman edessä.
Ja vanhus veti Juhanan istumaan viereensä pellon kukkaiselle pientareelle ja kertoi hänelle.
— Siitä on jo monen monta vuotta, kun minä herrana asuin tässä kartanossa. Olin ankara isäntä, kaikki minua pelkäsivät, ja minä iloitsin siitä, kun sen näin.
Olin kova ja tyly, enkä kellekään tahtonut tehdä hyvää.
Eräänä talvi-iltana, kun tuuli ulkona tuiversi puita, astui tupaani vanhus, maankulkija, niinkuin minäkin nyt olen.
Hän pyysi kattoa päänsä päälle yöksi.
Mutta minä en kerjäläisiä rakastanut, sillä olin aina ollut rikas ja siksi niitä halveksin. Vastasin, että minun tuvassani ei ollut sijaa sellaiselle.
Hiljaista oli tuvassani, sillä kukaan ei ollut uskaltanut koskaan tahtoani vastustaa.
Mutta muuan hiljainen mies, joka oli talossani renkinä — Johannes oli hänen nimensä, sama kuin sillä Jesuksen opetuslapsella, joka oli hänelle rakkain — hän sanoi minulle:
— Jollet omastasi tahdo antaa hänelle, niin anna siitä, joka kuuluu minulle. Anna hänelle minun osani tuvasta ja lämmöstä.
Kun minä sen kuulin, niin vihan veri nousi päähäni, ja minä kiivaana vastasin:
— Jos sinä omastasi tahdot antaa hänelle, niin saatkin sitten viettää yösi ulkosalla.
Minä tahdoin häntä rangaista, sillä pakkanen oli tuima ja minä tiesin, että hän siinä kangistuisi kuoliaaksi. Niin kova oli sydämeni jokaista kohtaan, joka minua uskalsi vastustaa.
Mutta nöyränä vastasi Johannes:
— Teen, niinkuin sinä käsket. Olenhan nuori, kyllä minä pakkasen kestän. Minä nukun yöni kinoksessa.
Hän nousi paikaltaan ja meni yöhön.
Kun katsoin toisiin palkollisiin, niin näin, miten kalpeita he olivat, sillä he tiesivät Johanneksen menneen kuolemaan.
Mutta ei kukaan minua tohtinut vastustaa, niin pelätty minä olin.
Niin jäi vanhus tupaani yöksi.
Kun aamu talvikeltaisena koitti, nousin vuoteeltani ja menin katsomaan miestä, joka toisen tähden oli henkensä alttiiksi pannut.
Mutta kun tulin sille kohdalle, mihin hän yöksi oli itselleen hankeen valmistanut makuusijan, näin hangen sulaneen siitä pois ja kukkasten kauniisti kukoistavan.
Herätin miehen ja kysyin, miten hän oli yönsä nukkunut. Hän vastasi unessa olleensa paratiisissa.
Silloin kiukkuinen viha minussa heräsi. Minä huusin kaiken väen koolle. Mutta pian vihani lauhtui, sillä eihän kukaan muu nähnyt kukkivaa maata kuin minä. Siitä huomasin, että silmäni olivat harhaan nähneet.
Kun vanhus sitten minulta ruokaa pyysi, niin minä kielsin sen. Mutta jälleen Johannes tuli luokseni ja sanoi:
— Anna hänelle minun osuuteni. Minä tyydyn niihin muruihin, jotka häneltä putoavat.
Annoin sen tapahtua. Mutta kun hän niistä muruista söi, niin tuli hän täydellisesti ravituksi.
Toisen yön, jolloin pakkanen oli entistään ankarampi, nukkui Johannes taas kinoksessa.
Aamulla menin katsomaan, sillä nyt olin aivan varma siitä, että hän oli kuollut viluun.
Mutta kun hänen luokseen tulin, näin hänen nukkuvan kauniin omenapuun alla, jonka oksat painuivat syvälle hänen puoleensa ja olivat täynnä hohtavia hedelmiä.
Kun ei kukaan muu kuin minä sitä nähnyt, niin ajoin vanhuksen talostani pois.
Tämä tapahtui kolmantena päivänä senjälkeen, kuin hän oli talooni tullut.
Ennen lähtöään vanhus kumarsi kolmasti minulle syvään ja virkkoi:
— Minä olen kartanossasi yötä viettänyt ja olen ravituksi tullut. Minä tahdon sinua siitä palkita. Kun matkasi kerran loitos talostasi kulkee, niin tule minunkin asuinsijoilleni ja minä tahdon kaiken sinulle siellä maksaa, niinkuin sinulle tuleva on.
Mutta ei hän minulle tietä asunnolleen neuvonut.
Minä en voinut vanhusta mielestäni karkoittaa. Kun tuli kevät, ja maa alkoi kasvaa ja viljaa kantaa, oli kaikilla pelloillani ihmeellinen siunaus. Niin runsas oli sato, niin viljavaa kaikki, että taloa alettiinkin sanoa Viljaisiksi.
Kun kesällä kaikki oli kukkeimmillaan, otin eräänä päivänä sauvan käteeni ja läksin etsimään tietä tuon vanhuksen asunnolle.
Kun näin vaelsin, lensi eräänä päivänä metsästä kaunis lintu tielleni. Kultaiset olivat sen siivet ja heleä oli sen laulu. Koetin sitä tavoittaa, mutta aina se väisti käsiäni ja johdatti minut yhä syvemmälle metsään.
Näin seurasin lintua ja tulin niin metsämökille, ja kun sinne tulin ja oven avasin, astui vanhus luokseni.
Lintu oli tuonut minut hänen asunnolleen.
Ystävällisesti vanhus otti minut vastaan ja ravitsi minua runsaasti kaikella hyvällä.
Tuli yö, ja minä laskeuduin levolle vuoteeseen, jonka hän oli minulle valmistanut.
Mutta kun olin uneen vaipunut, niin huomasin, miten vuoteeni muuttui rautakangiksi, joiden päällä minä sain maata, ja palava liekki minua korvensi.
Näin nukuin aamuun asti, mutta en minä vanhukselle mitään sanonut siitä, että hän niin huonon lepovuoteen oli minulle valmistanut.
Mutia kun seuraavan yön vuoteellani nukuin, niin tunsin, miten huone ympärilläni alkoi kukkia, ja minä lepäsin ihanalla niityllä, jossa onnelliset ihmiset käyskentelivät. Ja uneni ajan minä kuulin, miten tuo kultasiipinen lintu, joka oli minut mökille saattanut, kaiken yötä lauloi. Ja niin kaunis oli sen laulu, että avaran luonnon kuuli siinä helisevän riemuaan ja kiittävän herraansa jumalaansa.
Kun aamulla havahduin, täytyi minun jo kysellä isännältäni:
— Miksi minulle ensimäisenä yönä niin huonon ja tuskaisen sijan laadit ja toisena niin suloisen?
Ja vanhus vastasi minulle:
— Se vuode oli se, jolla nukkuva olet ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
— Miksi minulle sitten toisena yönä niin suloisen vuoteen laadit?
— Se vuode oli se, jolla renkisi on nukkuva ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
Kun sen olin kuullut, niin kysyin häneltä:
— Mitä minun tulisi tehdä, jotta minä samallaisen vuoteen saisin kuin se, jonka rengilleni valmistanut olet?
Hän vastasi silloin minulle:
— Mene ja anna kartanosi rengillesi ja tule ja seuraa minua.
Kun sen kuullut olin, palasin kotiani, annoin taloni rengilleni ja läksin uudelleen etsimään häntä, joka talvisena yönä oli majassani ollut ja jonka asunnossa minä yöni olin viettänyt.
Eräänä päivänä tavattiin renkini huoneessaan nukkuneena. Jumala oli hänet siirtänyt sille vuoteelle, joka hänelle oli valmistettu.
Silloin myin kartanoni, jaoin rahat köyhille ja vaivaisille.
Joka kesä minun täytyy palata tänne, ja kun yöni nukun omenapuun alla, jonka jumala siihen paikkaan on kasvattanut, missä renkini näin sen alla nukkuvan, kuulen unessa tuon paratiisin linnun laulavan. Silloin minä jälleen lähden reippaana pois ja etsin herraani ja mestariani.
Häntä minä odotan ja toivon, että hän kerran on tuleva luokseni ja sanova:
— Sinun vuoteesi olen minä valmistanut, tule ja seuraa minua, jotta levolle pääsisit ja unesi olisi suloinen.
Mutta vielä hän viipyy, ja minun sydämeni odottaa häntä ikävöiden.
Mutta ei minun ikävöimiseni ole raskas, sillä olenhan hänen kauttaan sen tajunnut, että meidän tulee kaikesta luopua omistaaksemme kaiken.
Iisakki vaikeni. Hän katsoi loitolle, katsoi yli viljapellon, joka juuri alkoi tähälle nousta, loitos, sinne, missä metsä sinisenä kohosi. Ja hänen vapiseva kätensä otti maasta pienen kukan, ja hän sanoi:
— Katso tätä kukkaista, jossa taivas ja sen sininen kauneus kuvansa on löytänyt. Sen minun herrani ja mestarini antaa kasvaa viljan keskellä, jotta me huomaisimme, että maailmassa on muutakin kuin vain leipää. Ja niinkuin hän kauneutta meille runsaasti jakaa, niin tulee meidänkin kaunein omassa sielussamme hänelle pyhittää. Ja kuinka me sen tehdä taitaisimme, jos meidän ajatuksemme ovat kiinni maallisessa.
Vanhus oli vaiennut.
Mutta ääni Juhanan sielussa puhui:
— Luovu onnestasi, jotta hänet, jota rakastat, onnelliseksi tekisit.