VII.
Ei ihminen milloinkaan tunne elämänarvoa niin suureksi kuin silloin, kun hän vapaaehtoisesti, kenenkään vaatimatta luopuu siitä, mikä hänelle on rakkainta, antaa sen pois, jotta toiselle sen kautta koituisi onni suurempi kuin antajalle.
Kaunis on sen miehen sielu, joka elämänsä antaa isänmaalleen, antaa hymyillen ja kysyttäessä, miksi hän sen tekee, vastaa: en tiedä, minun täytyy niin tehdä.
Mutta vielä kauniimpi on sen miehen sielu, joka uhraa kaiken sille, jota rakastaa. Sillä helppoa on kuolla pyhän innon vallassa, mutta raskasta on elää, kun uhrin jälkeen tietää saavansa viettää ilotonta elämää.
Hitaasti astui Juhana Poikon kartanoa kohden. Raskasta oli kulku, mutta jota lähemmäksi hän tuli, sitä suurempi rauha hänessä sai vallan, ja hänen sielunsa täytti voimakas ja ihmeellinen viileys aivan kuin helteisen päivän jälkeen, kun pitkäisen tuli on piirtänyt tulikirjaimensa taivaan lakeen.
Vanhuksen kertomus elämästään oli tullut vaatimuksena, jonka mukaan
Juhana oli päättänyt toimia.
Hän tiesi, että toisin ei hän voi tehdä, kuin mitä hän nyt aikoi. Ja kun hän kartanoon oli tullut ja seisoessaan Katarinan oven takana otti lakin päästään ja kädellään pyyhkäisi tukkaansa, niin leikki alakuloinen hymy hänen huulillaan.
Kun Katarina kuuli oven käyvän ja katsahti sinnepäin, sävähtivät veret hänen poskilleen.
Hän oli istunut huoneessaan, ja palava ikävä oli hänen poveensa painunut ja hänen oli täytynyt ajatella vain tuota yhtä ainoata.
Hiljaa oli hän alkanut puhua:
— Sinun täytyy tulla minun luokseni! Sinun täytyy tulla minun luokseni!
Ja nyt oli tuo toivomus, tuo käsky täyttynyt.
Juhana seisoi tuolla, seisoi hänen edessään.
Riemu nousi Katarinan rintaan niinkuin väkevä virta. Hän oli Kemiön saaren luona usein katsellut, miten meri siellä vuorokausien eri hetkinä nousee ja laskee ja väkevänä, vastakkaisiin suuntiin kulkevana vyöryaallokkona voimaansa näyttää. Ihmetellen hän usein oli tuota luonnon leikkiä katsellut, ja nyt tuo kuva oli hänen mielessään, eikä hän päässyt siitä vapaaksi.
— Onko kartanossa mitään erikuista tapahtunut, koska vouti on täällä? kysyi Katarina leikillisellä äänellä.
— Ei kartanossa, mutta kyllä minulle.
Juhanan ääni oli juhlallinen ja siinä oli outo sointu.
Hymy katosi Katarinan huulilta, ja hän tunsi, miten kaikki hänen sielussaan virtasi pois, niinkuin meressä vuoksi väistyy ja luode alkaa.
— Mitä on tapahtunut?
— Minä tulin pyytämään päästä pois paikastani.
Katarina kuunteli kalpeana näitä sanoja. Siihenkö siis oli tultu? Yksi ainoa suuri ilo oli tullut hänen elämäänsä, ja nytkö sekin otettaisiin häneltä pois? Ja kun se olisi menetetty, niin kuinka paljon synkemmältä kaikki silloin näyttäisikään. Ei, hän ei kaikkea luovuttaisi! Hän oli paljon saanut heittää siitä, mitä hän oli uneksinut, mutta kaikkea ei hän anna. Ei anna taistelutta.
— Mutta minkä tähden? kysyi Katarina. Etkö ole palkkaasi tyytyväinen? Jos se on mielestäsi liian pieni, niin sano, ja minä korotan sen kaksinkertaiseksi.
Juhana oli vaiti.
— Kolminkertaiseksi.
Juhana ei vieläkään haastanut sanaakaan.
— Sano, kuinka paljon tahdot, ja minä lupaan kaiken täyttää.
Juhana oli katsonut maahan. Nyt hän kohotti päänsä ja sanoi:
— En minä tänne palkan tähden tullut.
Äänessä oli sellainen ylpeä sointu, että Katarina pelkäsi loukanneensa häntä, ja hänessä heräsi kiihkeä halu sovittaa taas kaikki.
— Noin sinä et saa käsittää sanojani. Minä tahdon pitää sinut täällä luonani. Minä en voi tulla toimeen ilman sinua. Minä olen niin turvallinen, kun sinä olet täällä. Minä en mistään hinnasta voi luopua sinusta.
Katarina huomasi sanoneensa liian paljon. Hän huomasi sen siitä polttavasta katseesta, jonka Juhana häneen loi. Naisen vaistomainen halu salata, mitä hän oikeastaan tuntee, heräsi hänessä, ja hän lisäsi:
— Minä en voi ilman sinua hoitaa kartanoa.
Sykkivin sydämin oli Juhana odottanut loppua Katarinan lauseisiin.
Miksi hän ei tahtonut päästää häntä pois? Siis vain kartanon tähden.
Hänen luopumisen edessä arka sydämensä oli takertunut äkkiä siihen toivoon, että Katarina sanoisi hänelle rakastavansa häntä. Ja sitten olikin tämän hellyyden perustana halu pidättää luonaan hyvä vouti.
Katarina huomasi, miten Juhana oli loukkaantunut hänen sanoistaan. Hänen mielensä tuli siitä niin pahaksi, että hän olisi tahtonut purskahtaa itkuun. Mutta kun hän etsi sovittavia sanoja, ei hän löytänyt mitään muuta kuin:
— Täytyykö sinun lähteä? Täytyykö?
— Täytyy.
Nyt oli Juhana aivan varma siitä, että hänen täytyi.
— Miksi en minä voi hänelle suoraan sanoa, että rakastan häntä, ajatteli Katarina, että en voi elää, jos hän menee?
Hän olisi tahtonut hellänä mennä Juhanaa vastaan ja hiljaa kuiskata hänelle kaikesta siitä, mitä hän näinä aikoina oli tuntenut, mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin:
— Etkö voi minulle sanoa syytä siihen?
Juhana oli vaiti. Mutta hänen sielussaan heräsi äkkiä viha tuota naista kohtaan, jolle hän kaiken tunteensa oli pyhittänyt ja joka nyt puhui hänelle kartanostaan ja sen hoidosta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain kovaa ja tylyä, jolla olisi omaa tuskaansa viihdyttänyt.
Katarina tunsi olevansa aivan kuin virran vallassa, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän ei jaksanut enää taistella vastaan. Hän tiesi, että kaikki oli kadotettu. Miksi hän suotta enää koettaisikaan pidättää Juhanaa. Antaa hänen mennä. Parasta kai se on. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hän hengitti aivan kuin olisi pitkän matkan juossut eikä uupuneena jaksaisi enää ajatella muuta kuin sitä, että pääsisi lepäämään.
— En tahdo sinua pakottaa. Koska sinä tahdot mennä, niin miksi sinua pidättäisin? sanoi hän.
Nyt oli Juhana siis vapaa. Nyt hänellä oli oikeus sanoa kaikki.
Hän kohotti hiukan päätään, hengitti syvään, ja hänen kasvoilleen valahti kalman kalpeus. Mutta silmät olivat tummemmat kuin koskaan ennen.
Kuinka avuttomaksi ja pieneksi Katarina äkkiä tunsi itsensä tuon miehen edessä. Hän olisi tahtonut estää Juhanaa puhumasta, mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.
Juhana alkoi hiljaa puhua, aivan tyynesti.
— Koska minä siis lähden pois talosta, niin tahdon sanoa syynkin lähtööni. Kun sen olen sanonut, niin minulla ei enää ole oikeutta jäädä. Minä lähden pois siksi, että rakastan sinua.
Ennenkuin Juhana nuo sanat oli sanonutkaan, Katarina ne jo tiesi.
Nyt siis olivat ne sanat tulleet, joita hän oli koko elämänsä odottanut. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ne oli saanut kuulla. Ja onnen laine täytti hänet. Hän oli tuntenut äsken, miten veri hänen suonissaan juoksi kuiviin, ja nyt koko hänen ruumiinsa täytti uusi voimakas, kuuma veri. Mitä hän nyt tekisi? Hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen, vaipua maahan hänen eteensä, käsillään syleillä hänen polviaan ja kiittää häntä siitä, että hän oli rakkautensa hänelle, köyhälle antanut.
Hän avasi silmänsä ja aikoi riemuiten rientää Juhanan luokse. Mutta kun hän katsoi tähän, niin silloin hän heräsi todellisuuteen. Nyt, kun nuo sanat olivat lausutut, nyt hänen täytyi erota hänestä. Mitään yhteistä elämää ja yhteistä onnea ei ollut heitä kahta varten.
— Niin, niin, sanoi hän hiljaa. Nyt minä tiedän, että meidän kahden täytyy erota.
Kun kaikki oli kadotettu, tiesi Juhana sen hetken tulleen, jolloin hänellä oli kaikki. Nyt hänen ei enää tarvinnut mitään peittää.
— Anna minulle anteeksi se, että uskallan sinulle sanoa kaiken, mutta minun olisi niin vaikea lähteä pois, ellen tietäisi sinun tietävän, kuinka paljon sinä olet minulle ollut. Minulla ei ollut mitään, mihin olisin elämäni kiinnittänyt. Yksi varmuus minulla kuitenkin aina oli, se, että elämäni kaunein hetki minua odotti. Minä uskoin niin varmasti, että taivas on minulle armollinen ja antaa minulle suurimman rikkautensa, jos vain tyynenä odotan enkä lamaudu. Minä tiesin, mitä olin odottanut, kun sinä tulit tielleni. Nyt olen sinulle sanonut kaiken. Anna minun nyt mennä. Minä en jaksa itseäni yksinäni irroittaa sinusta, niin lujalle olet minuun jo kasvanut kiinni, mutta auta minua. Sillä täytyyhän sen tapahtua. Onhan se sinun onneksesi.
Läähättäen oli Katarina kuunnellut Juhanan sanoja. Hän lähtee siis pois. Mutta kun hän sen tekee, niin miksi hän enää salaisi tunnettaan häneltä. Hän alkoi puhua, alussa niin hiljaa, että Juhana tuskin sen kuuli:
— Niin, niin, sinun täytyy mennä pois. Se on parempi meille kummallekin. Mutta minä en tahdo, että sinä ajattelisit: hän tuli luokseni ja meni pois antamatta minulle mitään. Kuule siis. Minäkin olen sinua rakastanut. Minä tiesin sen sinä hetkenä, kun kannoit minut sylissäsi. Meidät on määrätty luopumaan toisistamme. Minä en ole koskaan itselleni valehdellut; kuinka tekisin sitä sinulle, joka olet rakkaampi minulle kuin oma itseni. Minä rakastan sinua, minä en ole ketään muuta rakastanut. Ja nyt mene, mene, sillä minä pelkään sanovani sinulle enemmän kuin tahtoisinkaan.
Juhana seisoi liikkumattomana, ja niin hiljaista oli, että hän kuuli, miten sydän löi rinnassa mielettömänä onnesta ja tuskasta.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja meni.
Kun hän oli ovesta päässyt, täytyi hänen hetkiseksi nojata seinään, niin voimakkaana löivät veren laineet hänessä.
Sen jälkeen hän riensi kartanosta pois, juoksi suoraan, katsomatta taakseen. Hänellä oli enää vain yksi ainoa ajatus: pois, pois!
Viljaisiin tultuaan hän otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.
Hän ei tahtonut mennä Poikon kartanon ohitse, päästäksensä sille tielle, joka vie Naantaliin. Hän ajoi senvuoksi metsään.
Mutta kun hän oli yksinäiselle metsäpolulle tullut, niin hervahti hänen ruumiinsa, hän painui alas satulassaan, kietoi kätensä hevosen kaulaan ja itki.
Ratsu käänsi päänsä, ihmetteli hetkisen, kun ei ajaja sitä ohjannutkaan. Se käveli hetkisen polkua eteenpäin. Sitten se kääntyi. Kun Juhana päänsä nosti, seisoi hevonen Viljaisten tallin luona.
Juhana katsoi ensin aivan kuin ihmetellen ympärilleen. Sitten hän hyppäsi satulasta alas ja taputti hevostaan.
Nyt hän oli päättänyt jäädä.
Nyt hän ei mene, ennenkuin hänet suorastaan ajetaan pois. Onni oli hänen rinnallaan ja hänellä oli oikeus ottaa se vastaan.
Muualla kuin täällä ei hän voinut elää. Täällä oli hänen paratiisinsa ja helvettinsä, äärimmäinen onni ja äärimmäinen tuska.
Mutta hän tahtoi ottaa kaiken vastaan juuri sellaisena, kuin elämä sen hänelle antoi.
Hän oli sielunsa puun istuttanut tähän maailman kolkkaan, ja sitä ei siitä voitu irroittaa muuten kuin kaatamalla.
— Hän saa nöyryyttää minua. Hän saa halveksia minua. Mitä minä siitä.
Minä elän vain kerran, ja minä tahdon elämältä ottaa omani.