XIV.
Kukkivan omenapuun alla oli Juhana aloittanut elämänsä uuden jakson. Valkoisia ja puhtaita olivat olleet hänen ajatuksensa ja tunteensa, nuo, joista ihminen jumalansa edessä peittelemättä puhuu.
Hävityksen hurmeinen aika oli tullut. Verihohtavat olivat ne liekkikukat, jotka hän näki maiseman yli kohoavan.
Niinkuin puut kasvavat viereistensä puitten mukaan, samoin ihmisenkin ominaisuudet kehittyvät niiden mukaan, jotka ovat hänen rinnallaan.
Kaikki se väkivaltainen ja huono, joka oli Juhanan luonteessa, kaikki uhmaileva ja särkevä pääsi valloilleen.
Meren Eerikki oli tahtonut herättää hänessä voimakkaan miehen, itsenäisen ja eteenpäin ponnistavan. Mutta kun hän tahtoi Juhanasta muodostaa miehen, joka olisi kokonaisempi ja rikkaampi kuin hän, niin huomasikin hän tehneensä nuoresta miehestä oman itsensä irvikuvan.
Löytämättä itselleen omaa vakinaista pohjaa elämälleen oli Juhana omaksunut sen, minkä toinen tarjosi.
Nopeasti muuttelee nuoren miehen luonne. Se on niinkuin meri, joka värinsä saa siitä, millainen taivas sen yläpuolella on. Niin muuttui Juhanakin synkäksi ja kovaksi sen jälkeen, kuin hän oli rosvojen joukkoon tullut.
Jokaisen ihmisen luonteen pohjalla nukkuu peto. Kun se herätetään ja päästetään kahleistaan vapaaksi, ottaa se itselleen kaiken, mistä sitä tähän asti on estetty.
Taajaan kävivät rosvot ryöstöretkillään lähistöllä. Juhana otti niihin osaa ja se, että hän seudun tarkoin tunsi, auttoi rosvoja aikeittensa onnistumisessa.
Pian huomasi Juhana, että Meren Eerikki ei ollut mikään yksinänsä toimiva rosvo, joka oli kerännyt ympärilleen joukkoja. Hän käsitti pian, että verkko, joka sulki sisäänsä Ahvenanmeren saariston, ulottui paljoa kauemmaksi. Verkon pää ja sen hoitajat olivat Gotlannin saarella.
Eräällä matkallaan Juhana joutui tänne yhdessä rosvotoveriensa kanssa.
Silloin hän näki tämän joukon johtajankin.
Se oli Ruotsin entinen kuningas, Erik Pommerilainen, joka kadotettuaan kruununsa oli tullut lain suuresta valvojasta lain suureksi rikkojaksi.
Hänellekin oli hänen omasta mielestään tehty suurta vääryyttä, ja sen hän tahtoi kostaa.
Suuri oli se joukko, joka häntä totteli ja oli hänelle uskollinen.
Ahvenanmerellä liikkuvilla rosvoilla oli varma suoja Raaseporissa, jonka herra, Kaarlo Tordinpoika Bonde, piti Erik Pommerilaisen puolia.
Huomatessaan kuuluvansa tällaiseen suureen seuraan, jonka valta ulottui yli koko Itämeren, tunsi Juhana itsensä turvallisemmaksi. Hän alkoi pitää vähitellen omaa ammattiaan ainoana oikeana, joka hänelle soveltui.
Hävittäminen ja ryöstö oli joukon tarkoituksena. Meren Eerikki ei ottanut usein matkoihin osaa. Pian Juhana huomasi, että tämä vanhus vain silloin oli innokas matkalle lähtemään, kun oli kysymyksessä kirkon tai sille kuuluvien tilusten ryöstäminen.
Oli aivan kuin vanhus olisi pitänyt kirkkoa jonain persoonallisena vihamiehenään, jota vastaan hän kaikin tavoin ja joka tilaisuudessa kävi vimmattua sotaa.
Kun hän sellaiselle retkelle läksi, oli hän leppymätön, ja ruumiilla oli se tie viitoitettu, jota hän kulki.
Kuta enemmän Juhana oli kadottanut kaiken rakkauden entiseen elämäänsä, kuta jyrkemmin hän oli sen elämästään poistanut, sitä kiihkeämmäksi tuli hänelle halu omistaa Katarina.
Hän ei enää haaveillen ajatellut tuota naista, vaan miehen kuumalla tunteella. Hän koetti yllyttää joukkoja ryöstämään Poikon kartanoa, mutta kun retkelle aiottiin lähteä, niin olikin kartanon herra mennyt matkoille. Ja miksi olisi Juhana silloin sinne lähtenyt? Tuon miehen kuolemaa hän tahtoi, ei hänen kartanonsa hävittämistä.
Eräänä syyskesäisenä päivänä, kun Juhana muutaman miehen keralla oli jäänyt linnoituksen vartijaksi, näki hän kalastajavenheen soutavan linnaa kohden ja laskevan rantaan kunnaan juurelle.
Venheestä nousi vanhus.
Kun hän oli maihin päässyt, niin kiireesti läksi venhe jälleen soutamaan pois.
Juhana katsoi, katsoi tulijaan, joka keppi kädessä nousi kunnasta ylös.
Hän tunsi miehen, se oli vanha Iisakki.
Juhana olisi tahtonut juosta pakoon. Tuon vanhuksen edessä Juhana tunsi itsensä syylliseksi ja heikoksi. Koko entinen elämä Viljaisten kartanossa nousi hänen mieleensä.
Paeta hän olisi tahtonut, mutta hän tunsi oudon väsymyksen jäsenissään.
Vanhus oli nähnyt Juhanan ja tuli hänen luoksensa. Lempeällä äänellä hän sanoi:
— Olen tullut sinun luoksesi.
Juhana kovensi mielensä ja sanoi:
— En sinua odottanut. Suotta tänne tulet, minä en sinua kaipaa.
Vanha Iisakki katsoi ystävällisesti Juhanaan.
— Pelkäät minun tulevan sinua nuhtelemaan. Huonosti sinä silloin minut tunnet. Miksi sinua nuhtelisin? Tiedäthän omasta elämästäni, että kaikki se, mikä meissä on ollut pahaa, kerran kääntyy kauniiksi ja hyväksi.
— Minkä tähden siis olet tullut tänne?
— Kun olet ollut niin kauan poissa Viljaisista, niin tulin sinulle kertomaan kuulumisia sieltä.
Juhana tunsi, miten lämpöisenä laineena tulivat muistot tuosta kartanosta hänen mieleensä, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään sieltä. Hän oli astunut sen rajan yli, joka esti häntä milloinkaan palaamasta.
— En kaipaa mitään tietoja sieltä, sanoi hän.
Mutta vanha Iisakki ei hänen tylystä vastauksestaan välittänyt, vaan jatkoi:
— Tulen juuri sieltä, ikävä ajoi minut sinne. Ja kun minulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa saisin puhella kartanosta, niin tulin sinun luoksesi. Ei milloinkaan siinä kartanossa ole nähty sellaista vuotta kuin nyt. Olen siitä iloinnut, sillä olen ajatellut, että ehkä herrani ja mestarini antaa kaiken niin kauniisti kasvaa tänä kesänä sen vuoksi, että hän kohta tulee minua noutamaan.
Juhana koetti tylyllä sanalla keskeyttää vanhuksen puheen, mutta hän ei jaksanut enää taistella. Hänessä heräsivät muistot Viljaisten pelloista ja siitä kynnöstä, jonka hän oli tehnyt.
Ja Iisakki jatkoi:
— Heinä on jo korjattu. Sitä on tullut niin runsaasti, ettei sitä voi latoihin mahduttaa. Sen vuoksi on tehty kolme suurta aumaa kartanon lähelle.
Juhana muisti vain yhden kesän, jolloin heinää oli tullut niin paljon, ettei latoihin mahtunut.
— Sanoitko kolme aumaa? hän huudahti. Kylläpä on ollut hyvä heinävuosi!
— Ja näkisitpä viljan, millaista se on! jatkoi vanhus. Näin ruispellossa erään tähkän, jossa oli yli sata jyvää tullut yhdestä siemenestä. Se on runsas sato.
— Minä olinkin hyvästi valmistanut pellot ruista varten, sanoi Juhana. Kylvö tapahtui edullisella ajalla. Oras oli hyvin voimakasta ja sitten tuli talvella niin runsaasti lunta, että oraat eivät päässeet pilaantumaan.
— Mutta kauniimpaa kuin ruis on kevätvilja, sanoi Iisakki. Se pelto, joka on aivan kartanon vieressä, muistathan sen suuren ohrapellon…
— Muistan, muistan, sanoi Juhana. Hänen mielessään oli se kaunis kevätpäivä, jona hän ensimäisenä suuressa keväisessä riemussaan oli sen kyntänyt.
— Se pelto on niin kaunis, että sydämeni heltyi sitä katsellessani. Istuin pellon äyräällä eräänä iltana, kun aurinko meni mailleen. Silloin oli pelto aivan kuin kultaa ja aurinko aivan kuin rakasti sitä. Se ei mitenkään tahtonut luopua sitä katselemasta. Ei maailmassa ole toista niin kaunista paikkaa kuin tämä kartano. Jumala on siellä ollut sisällä ja siksi se on niin viljava.
— Miksi minä en saa olla tuota viljaa leikkaamassa? ajatteli Juhana. Miksi on tämä suuri ilo minulta otettu pois? Se pelto oli minun, minä sen olin viljalle valmistanut, minä kylvin sen vakoihin kaikki omat ajatukseni. Ja nyt tulevat toiset ja korjaavat siitä sadon. Miksi minä en saa olla sitä viljaa leikkaamassa?
Iisakki näki Juhanan kasvoista, miten koti-ikävä tämän sielussa avasi suuret siipensä ja mies oli niiden alla tukehtua.
— Sinun pitäisi tulla sinne katsomaan, sanoi Iisakki.
Äkkiä katosi kaikki hellyys Juhanan mielestä. Hän oli tehnyt tilinsä elämän kanssa. Hänellä ei ollut enää oikeutta palata sinne, missä hän oli elänyt. Tuohon luvattuun maahan ei hän enää pääse. Hänellä ei ole purtta, joka hänet sinne veisi.
— Mene, mene, sanoi hän tylysti Iisakille. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä Viljaisten kartanossa kuin tulla sinne kostajana. Ja voi silloin kaikkia niitä, jotka minut ovat pakottaneet sieltä lähtemään!
Iisakki tarttui hellästi Juhanan käsivarteen, mutta tämä riuhtasi itsensä irti ja huusi:
— Kuuletko, ukko, mitä minä sinulle sanoin! Mene, mene! Sinä olet tullut minua houkuttelemaan sinne takaisin. Sinä olet tahtonut saada minut ansaan, jotta viholliseni minut voisivat hengiltä ottaa, ennenkuin heidän kostonsa päivä on koittanut. Mutta minä tulen kerran sinne ja tulen suuren joukon kera. Ja minä vaadin kaikki tilille!
Vanhus ei sanonut mitään. Hän läksi hiljaa astumaan rantaa kohden.
Juhana huusi eräälle miehelle:
— Souda tuo vanhus toiselle puolelle.
Ja Juhana seisoi kauan paikallaan ja painoi sielussaan kaiken hellyyden alas, surmasi väkivaltaisesti jokaisen kauniin ajatuksen.
Mutta äkkiä välähti loistavana valona hänen mieleensä ajatus:
— Katarina oli varmaankin hänet lähettänyt luokseni.
Hän olisi tahtonut huutaa vanhuksen takaisin.
Hän juoksi rantaan, mutta venhe oli jo soutanut loitos ja kadonnut niemen taakse.
Juhana huuteli rannalla, mutta kaiku vain vastasi hänen huutoonsa. Ei kukaan palannut.