XV.
Usein iltaisin ikävä, tunteen kaksoissisar, kierteli rakennusta, jonka sisällä Juhana nukkui.
Hämärässä se huuteli miestä.
Ikävä kolkutti hiljaa muurin seinään, hiipi oven taakse ja koetti sitä avata.
Toisinaan se hiipi sisälle ja istui miehen viereen lavitsalle ja alkoi hänelle haastaa alakuloisesti ja hiljaa.
Ja ikävä istui huoneen pimeässä pitkät yöt ja kertoi Juhanalle ajasta, jolloin Viljaisten kartanossa kevät tuli suurena ja voimakkaana, niin suurena, että ihmiset sen edessä olivat lumottuja ja tunsivat, miten heidän suonissaan elämä sykähteli luonnon sykinnän mukaan.
Ikävä kuiskasi Juhanan korvaan sanoja, jotka ennen olivat lausutut ja olivat kultaisina kirjaimina syöpyneet sielun pohjalle, sanoja, joiden takana oli hellä tunnustus ja polttava onnen tuska.
Mutta mies koetti luotaan karkoittaa tuota olentoa, joka hänelle menneen ajan kauniina ja lempeänä eteen loihti. Hän kovensi mieltään ja syyti herjaavia sanoja.
Mutta ikävä ei poistunut, vaan yhä kiihkeämmin se alkoi miehelle haastaa.
Se kertoi vanhuksesta, joka ennen oli Viljaisten kartanossa valtioinut ja oli ihmeen saanut nähdä, joka uskolle oli kaiken rakentanut ja odotti herraansa ja mestariaan.
Ja ikävä pyyhkäisi kirpeän koston ja polttavan ajatuksen pois.
Se hengitti lämpimästi siihen jäähän, joka miehen sieluun oli elämän hallayönä ennättänyt tulla. Hitaasti se alkoi sulaa, hyvin hitaasti, mutta jo oli se pehmeätä ja haurasta ja pian se oli kokonaan haihtuva.
Ja sitten tuli yö, jolloin ikävä pitkät ajat oli lämpöisellä henkäyksellään miehen sieluun koskettanut. Ja jää suli, maa oli paljas ja kukkaset alkoivat nousta.
Kun mies mieli meltona ja herkkänä eräänä iltana vuoteellaan makasi, hiipi ikävä ovelle ja viittasi sieltä.
Aivan kuin tahdottomana mies nousi ja astui huoneesta.
Ja ikävä kulki edellä. Koko ajan se miehelle kertoi kaikkea sitä kaunista, mikä suuressa unelmassa on, kertoi elämän arvosta, joka saavutetaan sen kautta, että oma itse unhotetaan ja kaikki uhrataan toiselle ja toista varten.
Mies mieli heltyneenä seurasi.
Hän irroitti venheen rannasta ja alkoi soutaa.
Hänen tiedossaan oli päämäärä ja sinne hän tahtoi päästä.
Mitä välitti hän enää kostosta, mitä kaikesta siitä häpeästä, jonka hän oli saanut kokea!
Hän oli kaiken sen unhottanut. Hänen mielessään ei ollut muuta kuin ajatus nähdä seudut, missä hän oli ollut onnellinen, ja nähdä se nainen, joka hänen ajatuksissaan yhä säilyi.
Kun hän vain hetkisen tuota naista saisi katsella, silloin hän voisi lähteä pois omille teilleen, aloittaa elämänsä alusta, odottaen sitä hetkeä, jolloin kuolema tulee ja heidät yhdessä vie siihen maahan, missä ei eroa ole.
Salmesta pujahti venhe lahteen, jonka varrella Viljaisten kartano on.
Kun Juhana katsoi taakseen ja näki jälleen tutut seudut, herpaantuivat kädet ja airot olivat päästä irti.
Tuossa hän näki edessään jälleen armaat tienoot. Kuinka olikaan tämä maan kolkka kasvanut kiinni hänen sydämeensä! Ja kuinka hän oli näin kauan saattanut olla poissa täältä!
Hän sousi venheen lepikköiselle rannalle ja nousi maihin.
Kartanoon hän ei tohtinut mennä, mutta nähdä hän sen tahtoi.
Hän nousi kunnaalle, josta hän saattoi katsella koko seutua.
Tuolla oli tie, joka vei kartanosta Poikkoon. Hänen ilonsa oli pyhä ja hiljainen, kun hän tiestä erotti sen notkon, jonne kevätpuro oli jäänyt levolle. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän oli tuota naista sylissään kantanut ja tuntenut, että tämä oli hänelle elämän arvoituksen ihana selitys.
Hänen jalkainsa alla oli maassa pieni kouru; siinä oli kevätpuro levännyt, ennenkuin se läksi matkalleen kohden merta.
Tuolla alhaalla laaksossa oli hänen luvattu maansa, joka niin tylysti oli häneltä otettu pois.
Sinne hänen mielensä paloi kiihkeänä ja voimakkaana. Mutta hän tiesi, että siellä oli kuolema häntä odottamassa, jos hänet kiinni saataisiin.
Nyt hän täydellisesti tajusi, kuinka suuri oli se rikosten määrä, minkä hän oli kasannut hartiolleen. Se oli sovittamatta ja se astui hänen onnensa tielle.
Kuinka olikaan hän saattanut ajatella, että hän jossain maan kolkassa voisi aloittaa uuden elämän.
Kaikkialle kyllä oli tieto kulkeva siitä, mitä hän oli rikkonut ihmisiä ja lakia vastaan.
Hänen onnelaansa ei ollut enää mitään tietä.
Onneton oli se hetki, jona Poikon kartanon herran piiska häneen osui. Kaksin kerroin onneton sen kautta, että hän siitä alkoi hautoa kostoa ja sen kautta riisti tyhjäksi edessään olevan elämän. Hän oli koston tähden myynyt itsensä noille rosvoille. Ja niin paljon hän oli antanut heille, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tuo kosto.
Ja sekin oli vielä täyttämättä.
Kun sekin oli suoritettu, silloin tuho saisi tulla aivan täydellisenä.
Hän istahti kivelle ja katseli laaksoon.
Heinäaika oli jo ollut ja niitetyillä kedoilla kuljeksi karja. Hän tunsi jokaisen eläimen, sillä olivathan ne Viljaisten karjaa.
Ruis oli jo kypsymässä ja kohta oli tuleva se aika, jolloin viljaa käydään leikkaamaan. Niin, muut saisivat siihen iloleikkiin käydä, hänen täytyi pysyä loitolla.
Rauhan kultaiset työt olivat ainaiseksi häneltä otetut pois.
Kukahan kartanossa nyt käskyjä jakeli? Kukahan hänen paikkansa oli saanut? Käviköhän Katarina yhtä usein kartanossa kuin ennenkin? Kaipasiko kukaan häntä? Ehkä kaipasi, ehkä ei.
Tieltä hän kuuli laulua. Hän katsoi tarkemmin. Renkipoika siellä hevosella kuljetti pitkin maantietä haasiapuita pois niityltä.
Poika lauleli ajaessaan. Toisinaan hän hetkiseksi vaikeni ja kiihotti hevosta. Jo tunsi Juhana senkin. Se oli kartanon laiskin hevonen.
Minun täytyy saada jotain tietää siitä paikasta, jonne en saa jalallani astua. Jospa edes joku tulisi luokseni ja kertoisi, miten siellä eletään.
Hän alkoi viheltää terävästi ja pitkään. Vaikeni hetkiseksi ja sitten visersi kuin lintu.
Poika kuuli sen. Hän unohti yllyttää hevosta ja laulu oli vaiennut.
Äkkiä hän sitoi hevosen kiinni aidan seipääseen ja läksi juoksemaan kunnasta ylös.
— Sinä olet siis tullut takaisin, hän huusi hengästyneenä, ennätettyään Juhanan luo.
Juhanan sydän lämpeni, kun hän sai nähdä pojan ilon. Hän riensi vastaan ja sulki hänet syliinsä.
— Sinä olet siis tullut takaisin! poika sopersi.
— Keno minulle, miten talossa eletään, sanoi Juhana, vetäen pojan viereensä kivelle istumaan.
— Kaikki sujuu entistä menoaan. Sinua vain kaikki kaipaavat. Mutta kun nyt olet tullut takaisin, niin sittehän…
— Kuka määrää työt?
— Armollinen rouva käy joka päivä meille töitä määräämässä. Hän ymmärtää kaikki niin hyvin. Ja usein, kun hän on epävarma, hän kysyy minulta: kuinka Juhana näissä asioissa teki?
Juhana oli vaiti.
— Armollisella rouvalla on varmaankin kovasti ikävä sinua. Hän puhuu niin usein sinusta.
Juhana oli vaiti.
— Millainen herra on hänelle?
— Eihän kukaan tiedä, kuinka herra menettelee häntä kohtaan, kun rouva ei koskaan valita. Jos rouva sinua on muistanut, niin on herrakin. Hän on toimittanut sinulle kirkon kirouksen. Kun sinä kuulut olleen Meren Eerikin kanssa yksissä hävitystöissä, on kirkko sinut pannut pannaan. Ei kai siitä nyt tulekaan enää mitään, että me yhdessä saisimme taivaassa olla. Rovasti ei päästä sinua sinne.
Juhana oli kauhulla kuunnellut pojan puhetta.
Hän oli siis kirkon kirouksen alainen. Se sulki häneltä ainiaaksi sen elämän, jossa Katarina eli. Sinne ei hän koskaan voisi takaisin palata, vaikka hän koettaisikin sovittaa kaiken. Maailma oli häneltä suljettu ja paratiisin portti lukkoon lyöty.
Epätoivoissaan Juhana peitti kasvonsa käsillään.
Poika katseli hänen sanatonta tuskaansa. Hän siveli hiljaa Juhanan olkapäätä ja etsi sanoja, joilla olisi voinut lohduttaa.
Äkkiä hän nousi ja läksi juoksemaan kunnasta alaspäin.
Maassa makasi Juhana ja vaikeroi:
— Minne minä nyt käännyn. Jumalani, jumalani, minä olen sinun teiltäsi poikennut loitos! Näytä minulle, miten minä saatan takaisin palata. Minä olen sinua vastaan kapinoinut, mutta nyt minä rukoilen, elä jätä minua. Elä riistä kaikkea minulta.
Kauan hän makasi maassa ja etsi tietä, jota myöten hän pääsisi elämässä eteenpäin.
Hän ei kuullut askeleita, jotka häntä lähestyivät.
Katarina seisoi ja vavisten odotti, että maassa makaava mies olisi kasvonsa kohottanut. Vihdoin hän hiljaa sanoi:
— Juhana!
Juhana ponnahti maasta, kuullessaan tämän ainoan sanan.
Kauan seisoivat nämä molemmat vastatusten sanaakaan vaihtamatta. Heidän ilonsa oli niin suuri, että se ei löytänyt sanoja, ei pientä liikettä, ei muuta kuin katseen.
— Näin me siis toisemme saamme nähdä, sanoi Katarina. Toisin minä olin uneksinut elämämme kääntyvän, mutta näin oli meille sallittu.
— Ja kuinka minä kuitenkin tätä hetkeä olen ikävöinyt, sanoi Juhana.
Ilon laine leiskahti Katarinan kasvoille ja punasi ne. Silloin näkyi tumma viiva, jonka piiska oli siihen jättänyt.
Kun Juhana sen huomasi, tahtoi hän sulkea syliinsä Katarinan.
Hän riensi kohden, mutta Katarina teki epäävän liikkeen. Hänen sydämensä oli niin täynnä, että hän pelkäsi menehtyvänsä.
Mutta niin arka on rakastavan sydän, että se pienestäkin seikasta tuntee tuskaa. Kun Juhana näki Katarinan epäävän liikkeen, heräsi hänessä tuo rakkauden viha, joka silloin on aina voimakkain, kun toista eniten kaipaa. Hän tunsi, miten hänen täytyi saada tuota toista haavoittaa, koska hän itsekin oli haavoitettu.
Tuossa hänen edessään oli se nainen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut, jonka tähden hän oli saanut kärsiä tuhat tuskat. Tuon naisen täytyi nyt saada kärsiä se sama ja samalla mitalla.
— Niin, niin, hän sanoi. Eihän meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Sinä olet ylhäinen nainen ja minä olen vain vouti, joka on talosta karannut. Olen nyt maankiertäjä, rosvo, kirkon pannan alainen. Miksi et huuda huoveja ottamaan minua kiinni, sillä minähän haudon kostoa sinun miehellesi?
— Juhana, kuinka sinä saatat tuolla tavoin minulle puhua nyt, kun me jälleen tapaamme? sanoi Katarina, joka Juhanan sanoista oli tullut aivan kalpeaksi. Minä olen ollut papin luona, olen tarjonnut suuret lunnaat, jotta hän päästäisi sinut kirkon kirouksesta.
Juhana tunsi, miten hänen teki mieli rukoilla anteeksi, mutta hän oli kuin kirottu. Hänen täytyi jatkaa tuon naisen haavoittamista.
— Minä en sitä ole pyytänyt, sanoi hän. Olenhan itse elämäni valinnut. Ja kun ihminen on tullut siihen kuin minäkin, niin mitä hän enää mistään välittää. Minun omallatunnollani on jo liian monta murhaa, ja minä aion niitä tehdä vielä useampiakin.
— Juhana! huudahti Katarina.
— Minä en tiedä, miksi sinä vielä tulet minun luokseni.
Juhana huomasi, miten kipeästi hänen sanansa koskivat Katarinaan, mutta hän oli aivan kuin voimaton niitä peruuttamaan. Hän oli kuin peto, joka tultuaan haavoitetuksi puree auttajaansakin.
Hän katsoi Katarinaan, ja silloin hän näki, kuinka tämä oli vanhentunut. Tukka oli ohimoilta tullut jo aivan harmaaksi.
Tavaton säälin ja hellyyden tunne valtasi Juhanan. Hän olisi tahtonut polvilleen vaipua naisen eteen ja rukoilla, ettei tämä koskaan häntä unohtaisi, että tämä vielä taivaassakin rukoilisi hänen edestään.
Mutta samassa aivan kuin kirouksena heräsi hänessä ajatus siitä, että tuo nainen sai käydä vapaana, jota vastoin hänen täytyi lymyillä metsissä. Hän oli lainhylky, mutta tuo nainen sai elää siellä, missä hän olisi tahtonut elää.
Ja oliko hän missään suhteessa syyllisempi kuin tuo toinen? Oliko hän mitenkään rikkonut enemmän kuin tämä?
— Sinä olet kadottanut hyvän voudin, sanoi Juhana. Kannattaahan sitä surra. Mutta ainahan toisen saa ja iloisemman. Minä olen ollut liian hiljainen ja…
Katarina ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi pitkään Juhanaan ja läksi astumaan kunnasta alaspäin.
Liikkumattomana Juhana seisoi paikallaan ja katseli poistuvan jälkeen.
Kun Katarina oli kadonnut näkyvistä, läksi Juhana kiivain askelin rantaa kohden.
Mutta kun hän oli päässyt metsän reunaan, jonne Viljaisten kartano kaukaa häämöitti, niin hän istui maahan ja tuijotti eteensä.
Ja mies puheli kohtalonsa kanssa.
— Minä pyysin niin vähän, ja sinä riistit niin paljon.
— Minä annoin sinulle enemmän kuin kenellekään muulle, mutta sinä heitit kaiken pois.
— Sinä varastit minulta omani.
— Sinä et tahtonut mistään luopua saadaksesi kaiken.
— Täytyykö minun siis vieläkin enemmästä luopua, kuin olen tehnyt?
— Joka kaikesta luopuu, hän kaiken omistaa.
Näin haasteli mies kohtalon kanssa, ymmärtämättä sitä, mitä se häneltä vaati.
Hän ei kuullut, kuinka joku metsää myöten asteli. Kulkija oli tullut hänen kohdalleen ja ilosta vavisten kätensä painoi sydänalaansa.
— Sinä olet tullut takaisin, huudahti väräjävä ääni. Sinä olet tullut takaisin!
Juhana olisi tahtonut paeta, mutta hän tunsi koko ruumiissaan suuren väsymyksen. Hän kaipasi hyvyyttä ja hellyyttä. Hän olisi tahtonut huutaa tuolle tytölle:
— Anna minun itkeä pää sylissäsi, sillä minun on vaikea elää ja minun sieluni on murheellinen!
Matleena vaipui maahan hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Hänen hento ruumiinsa värisi.
— Sinä tulit sittenkin takaisin, sinä tulit takaisin! Minä olin luostarissa ja rukoilin pyhän edessä, että saisin sinut vielä kerran nähdä. Ja pyhä on kuullut minun pyyntöni. Sinä olet tullut takaisin!
Hän puristi lujasti molemmat käsivartensa hänen jalkojensa ympäri ja painoi päänsä itkien hänen polviaan vastaan.
Näin olivat he kauan, ja suloinen viileys täytti Juhana mielen. Jousi, joka oli liian tiukalle pingoitettu, laukesi.
Mutta jännityksen lauettua pääsi suru myöskin vapaana valloilleen.
Juhana tunsi, kuinka turvaton hän oli, kaikkien seurasta karkoitettu.
Miksi hän ottaisi luokseen tuon lapsen, joka hänen edessään oli?
— Nouse, Matleena, sanoi hän. Sinun täytyy mennä.
— Ei, elä aja minua pois. Anna minun jäädä luoksesi, rukoili tyttö.
— Etkö sinä tiedä, että minä olen lain ja kirkon hylkäämä.
— Sinä olet minulle kaikki. Miksi minä kysyisin mistään muusta. Jos kaikki sinut hylkäävät, niin jäänhän minä sinun luoksesi.
Ja tyttö katsoi pojan kasvoihin, katsoi tuolla katseella, joka ei mitään pelkää, ei mitään ja'a, ei mitään tingi.
— Minun täytyy mennä pois, kauaksi.
— Ota minut sinne mukaasi. Minulla ei ole iloja missään muualla kuin siellä, missä sinä olet.
— Sinä et jaksaisi elää minunlaiseni miehen seurassa.
— Minä en mitään pelkää enkä ketään. Kyllä minä sinulle kättä antaisin, vaikka olisi käärme kämmenellä, kyllä minä kietoisin käteni kaulaasi, vaikka olisi kalma kaulallasi, kyllä sinua suutelisin, vaikka olisi surma suun edessä, kyllä viereesi tulisin, vaikka olisi vierus verta täynnä.
Niinkuin luvatun maan nähden Juhana katsoi tyttöä silmiin. Kuinka rikkaasti tuo lapsi osasi ottaa elämän, kun hän ei mitään tinkinyt eikä mitään toiselta vaatinut, vaan kaikki tahtoi itse antaa. Ja tuollaisen aarteen luota hän oli lähtenyt pois. Hän ei enää milloinkaan voisi, vaikka tahtoisikin, rakastaa tuota lasta eheästi ja kokonaisesti. Miksi hän siis valehtelisi hänelle, miksi antaisi muruja, kun hän ei voinut kaikkea antaa, niinkuin tuo lapsi?
Hellästi hän nosti tytön maasta ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä, etkä sinä minua saata seurata sille matkalle, jolle nyt lähden. Olen rikoksien tielle tullut, ja sieltä ei ole mitään kääntymistä eikä kotiin palaamista. Älä kuitenkaan minua kokonaan unohda.
— Kuinka minä sinut taitaisin unohtaa! Kuinka minä sen voisin! Sinä olet minun elämäni tehnyt niin rikkaaksi. Ennen tätä en tietänyt, mitä elämä on: että se on kaunis ja valoisa. Nyt minä olen herännyt ja nyt minä näen kaiken kauneuden.
— Leppoisaksi olet sinä minun mieleni tehnyt ja ilon olet sinä minulle tuottanut. Minä lähden nyt, enkä koskaan sinua enää tapaa. Sano, lapsi, itkisitkö minua, jos kuulisit minun kuolleen.
— Enkö itkisi tuota, enkö surisi päiväni umpeen. Mutta minä tiedän, että kerran me vielä toisemme tavata saamme, eikä aika ole tuleva minulle pitkäksi, kun sinua odottelen. Minä aamut odotan aidan luona, päivät pellon pientareella, illat istun ikkunassa. Kesät seison kujan suussa, talvet tallin portahilla. Näin minä sinua odotan.
Juhana tunsi jälleen, miten kaunis on se rakkaus, joka kaikesta luopuu ja kaikki antaa. Hän tunsi siinä jumalallisen voiman ja nöyränä hän polvistui tytön eteen ja syleili tämän polvia.
Matleena hätääntyi ja tahtoi nostaa hänet ylös, mutta mies kietoi kätensä lujemmin hänen ympärilleen.
Siinä hän oli hetkisen, nousi sitten äkkiä ja juoksi pois.
Mutta raskaasti hengittäen, aivan kuin tukehtuen voimakkaan onnen laineen alle, seisoi tyttö. Sitten hän vaipui polvilleen ja kiitti jumalaa, joka hänet oli niin onnelliseksi tehnyt.
* * * * *
Katarina astui kotiansa kohden. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat voimattomilta, aivan kuin suoniin olisi valunut hiekkaa.
Vaikka Juhana oli ollut poissa hänen luotaan, niin toivo saada tavata hänet taas kerran oli pitänyt häntä yllä. Nyt; sekin oli mennyt.
Poissa oli kaikki.
Hän ei enää saisi kohdata Juhanan katsetta, josta hänelle päivä paistoi. Hän ei enää tuntisi tuota vienoa kosketusta, joka saattaa ruumiin onnesta väräjämään. Hän ei enää kuulisi sanoja, joiden sointu lupaa onnea.
Juhanan katse oli ollut tyly, se oli välttänyt koskettaa häneen, ja hänen sanoissaan oli ollut raudankova sävy.
Missä olisivat ne muistot, joilla hän pitkät illat täyttäisi, missä ne kuiskaukset, joita hän ilman halki oli lähettänyt, missä kaikki unelmat, joista hän oli elänyt?
Suuren, valkoisen perhosen lailla oli tämä tunne hänen sieluunsa laskeutunut. Nyt oli perhonen lentänyt pois.
Luopua kaikesta, jättää kaikki, se oli nyt välttämättömyys.
Niinkö köyhä siis on maailma, että siinä ei ole tilaa suurelle tunteelle, että sen täytyy kuolla, kun ei kukaan sitä ota vastaan?
Niinkö ahdas on maailma, että rakkaus ei siinä jaksa elää, vaan tukehtuu?
Mutta kun ilta saapui, niin hän tunsi, kuinka näkymätön vieras tuli hänen luokseen ja istui hänen viereensä. Ja vieras alkoi hiljaa haastaa hänen sydämelleen:
— Katso, sisareni, minä olen tullut sinun luoksesi, minä, joka olen suuren luopumisen ja kärsimisen valtias. Minä tahdon istua viereesi ja painaa pääsi olkaani vasten, siinä sinun on hyvä ja leppoisa olla.
Sinä olet nähnyt maailman suurena, valoisana nurmena. Mutta etkö näe, että sille nurmelle, juuri siihen, missä kukat ovat kauneimmat, painuu risti, tuo häpeän merkki, joka minun kauttani on tullut pyhäksi.
Kaikki kukkaset kadottavat loistonsa, mutta etkö tunne, miten paljoa voimakkaampi on niiden tuoksu. Niin ovat ne ilotkin, joiden yli minun varjoni on painunut. Vasta sitten, kun niiden loisto on kadonnut, sinä saatat tuntea niiden ihanuuden.
Olen kautta korpien samoillut ja veriin ovat jalkani tulleet, mutta minä tiedän, että minä kannan itsessäni maailman suuren pelastuksen.
Miksi pelkäisit astua vaivalloista tietäsi, kun voit pelastuksen hankkia sille, joka on kadotuksen tiellä.
Olen antanut sinulle surun suurena ja kokonaisena, jotta sen kautta puhdistuisit. Itsellesi pyysit onnea, mutta eikö se onni ole suurempi, jonka kärsimyksillämme ostamme toisillemme.
Suurta ja pyhää on suru. Se on varjo siitä valkeudesta, joka iankaikkisesta elämästä ihmisen ylitse koittaa.
Suurta ja pyhää on kärsimys. Se on se tuli, jossa ihmisen sielu kaikesta huonosta ja alhaisesta puhdistuu.
Suurta ja pyhää on luopuminen. Se on se voima, jonka kautta ihminen irtaantuu kaikesta maallisesta.
Olen henkäyksilläni polttanut sinusta pois kaiken alhaisen, jotta otollinen olisit minun valtakuntaani.
Näin haastoi näkymätön vieras Katarinalle illan hämärässä.
Kuinka rikkaaksi Katarina nyt itsensä tunsi, kun hän tiesi voivansa ja saavansa tehdä paljon tuon miehen puolesta, joka oli hänet lykännyt luotaan.
Kun hän ei enää koskaan voinut toivoakaan saavansa tavata häntä ja saavansa olla hänen omansa, niin hän tunsi nyt vasta saavuttaneensa täydellisen rauhan itselleen ja olevansa valmis elämään aina muistellen, aina ajatellen häntä.
Ja ristin voimakas varjo painui hänen elämänsä niityn yli ja hän tunsi kaikkien kukkien voimakkaan tuoksun.
Usko korkeimpaan valtaan, joka hänen kohtaloaan johti, varmistui hänessä.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Aslaluodolle, ei hänessä ollut mitään muuta ajatusta kuin polttava vihan tunne kaikkia ihmisiä ja kaikkia luotuja kohtaan.
Hävittää hän tahtoi kaiken, niin tarkoin, ettei mitään enää jäisi jäljelle, ei kiveä kiven päälle niistä rakennuksista, joiden sisällä hän oli elänyt.
Ei kukaan saisi jäädä eloon niistä ihmisistä, jotka olivat tuottaneet hänelle turmiota.
Hän yllytti rosvot ryöstöretkelle Poikon kartanoon. Ja niin kiihkeät olivat hänen sanansa, että rosvot innostuivat ja päättivät tehdä matkan.
Eräänä pimeänä yönä he monella veneellä soutivat Aslaluodolta ja laskivat maihin sen lahden rantaan, jonka varrella Viljaisten kartano oli.