XVI.
Kauhunhuuto kaikui Poikon kartanossa, kun rosvojoukko sinne hyökkäsi.
Yön pimeässä he olivat tulleet aivan talon luo. Vahtikoira oli haukahtanut ensin kiivaasti, mutta tunnettuaan Juhanan, joka astui joukon etunenässä, se vaikeni ja seurasi miehiä.
Rosvot olivat tuoneet mukanaan tervaa, jolla he sivelivät palvelijain rakennuksen nurkan ja sytyttivät sen sitten.
Rakennuksesta syöksyivät huovit, mutta ankarilla iskuilla otettiin heidät vastaan. Siihen oli joukko rosvoja asettunut.
Juhana johti sitä joukkoa, joka hyökkäsi päärakennukseen.
Sen vahva ovi kesti Juhanan kiivaat kirveeniskut.
Sisältä kuului naisten valitushuutoja ja miesten käskyjä. Seinissä olevat luukut aukenivat ja niistä alkoi sadella nuolia ja peitsiä ahdistajien päälle.
Palava palvelijain rakennus valaisi heidät ja päärakennuksesta saattoi sen vuoksi helposti osua hyökkääjiin, jota vastoin nämä eivät nähneet, mistä heihin nuolia ammuttiin.
Äkisti ryntäämällä oli joukko huoveja päässyt palavasta tuvasta, ja nyt he vimmaisina iskivät ahdistajiinsa.
Ankara oli taistelu. Jo olivat rosvot voitolla, kun äkkiä saapui kartanon väelle apua. Läheisten talojen asukkaat olivat, nähdessään tulen loimon, rientäneet asestettuina avuksi.
Tuo rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna, oli siis hyökännyt tänne. Nyt se oli saarroksissa ja nyt se siis voitaisiin tuhota.
Pian rosvojoukko huomasi olevansa heikompi ja pakenemisen viisaammaksi.
Se alkoi hiljalleen vetäytyä rantaa kohden, suojellen itseään talonpoikien ja huovien hyökkäyksiltä.
Äkkiä rosvot alkoivat juosta, riensivät rantaan, hyppäsivät veneisiin ja soutivat pois.
Juhana oli vimmaisena iskenyt kartanon oveen. Siinä oven suojassa hän oli turvattu ylhäältä tulevia nuolia vastaan. Hän tahtoi päästä sisään, sillä hän kuuli siellä Gödike Fincken äänen. Hän tahtoi päästä tuon miehen luo, tahtoi seisoa hänen edessään ja lyödä kirveellään hänen päänsä halki. Mutta missä viipyivät toverit, miksi he eivät tulleet avuksi?
Hän kääntyi katsomaan ja näki, miten nämät pakenivat.
He pakenivat! Täytyikö hänen jättää kesken kosto, jota hän niin kauan oli odottanut, jonka tähden hän oli niin paljon uhrannut? Väistyä juuri nyt, kun vain pieni ovi oli estämässä häntä siitä miehestä, jonka verta hän janosi.
Niin ei saanut käydä! Hänen täytyi voittaa!
Hän riensi pakenevien jäljestä, mutta ei ennättänyt kauaksikaan, kun näki heidän pääsevän veneeseen ja soutavan pois.
Nyt kääntyi talonpoikien vimma siihen yksinäiseen mieheen, joka oli jäänyt jäljelle.
Juhana oli siepannut kilven, jonka muuan rosvo oli paetessaan heittänyt pois, ja suojasi sillä itseään.
Hän tiesi olevansa tuomittu kuolemaan. Taistella hän tahtoi viimeiseen asti, mutta ei antautua. Toista kertaa hän ei tahtonut seisoa Poikon kartanon herran edessä kuulemassa hänen pilkkanauruaan.
Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä! Hänestä vuoti jo verta monesta haavasta, mutta yhä hän taisteli.
Hän oli asettunut erään ladon seinää vastaan ja jakeli siinä iskujaan oikealle ja vasemmalle.
Loitolla alkoi jo pysytellä joukko, sillä moni oli saanut tupertua maahan, ja ne, jotka vielä taistelivat, alkoivat pelätä henkeään.
Juhana oli jo varma siitä, että hän jollain keinoin pääsee pakoon ja voi uuden kerran hyökätä kartanoon ja silloin paremmalla onnella.
Samassa lensi köyden suuri silmu hänen päällensä. Juhana koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa silmu oli vetäytynyt kireälle ja kiskaisi hänet maahan.
Silmänräpäyksessä olivat vastustajat hyökänneet häneen, ja hän tunsi makaavansa maassa monien kovien kourien pitelemänä.
Nyt hän luopui kaikesta vastustuksesta.
Näin oli siis hänen käynyt. Hän oli mennyttä miestä. Hän oli vihamiestensä vallassa.
Hän sulki silmänsä ja odotti surmaniskua. Mutta se ei langennut. Hän kuuli vain äänen, joka sanoi: — Kantakaa hänet köysiin kiedottuna kartanon kellariin. Sellainen mies on kallis aarre ja hän on saapa rangaistuksensa, jonka hän muistaa vielä kuolemansakin jälkeen. Juhana tunsi Poikon kartanon herran äänen.
Nyt oli Gödike Fincke leppymätön, sen hän tiesi.
Mutta miksi hän oli niin rauhallinen nyt, kun kaikki oli hukkaan mennyt? Miksi hän ei tuntenut mitään vihaa, ei katkeruutta, ei muuta kuin tunnon siitä, että levonhetki oli tullut?
Vastustusta tekemättä hän antoi sitoa itsensä köysiin ja kantaa kartanon kellariin, jonne hänet heitettiin makaamaan paljaalle kivipermannolle.
Ajatus Katarinasta välähti hänen sielussaan.
— Kuinka saatoin minä hänet panna sellaiseen vaaraan. Kun ei vain hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut. Kun ei vain kukaan olisi häntä haavoittanut. Mikä onni, että kartanon ovi oli niin luja!