XVII.
Vanhan piispa Maunu Tavastin huoneeseen astui Katarina. Hän oli päättänyt tehdä retken, joka oli raskain hänen elämässään, mutta samalla hän tiesi, että hänen sielunsa saisi rauhan.
— Mikä tuo sinut luokseni, rakas tyttäreni? sanoi vanha piispa. Oletko tullut sukuloimaan, vain onko sinulla muita toimia Turussa?
— Teidän luoksenne minä tulin saamaan apua ja lohdutusta, vastasi
Katarina.
— Tahdotko ripittää itsesi?
— En. Minä en tahdo puhua teille pappina, vaan ihmisenä ja sukulaisena.
— Koskeeko asia miestäsi?
— Hänen suhteensa en enää pitkään aikaan ole tuntenut mitään surua tai tuskaa. Olen jo kovettunut kaikelle sille, miten hän minulle saattaa surua tuottaa.
— Ketä siis tulosi koskee?
— Minun leikkitoveriani, Juhana Hornia. Piispa katsoi kummastuneena
Katarinaan.
— Etkö tiedä, mitä tuo mies on Herran pyhälle kirkolle aikaan saattanut?
— Tiedän kaiken.
— Pitkin lähiseutuja on kulkenut tietoja ja valituksia hänen tuhotöistään. Hän on vitsaus, jonka Herra on kirkollemme lähettänyt. Mutta kirkko on jo salamansa häneen sinkauttanut ja lain koura on tuleva kirkon avuksi.
— Se on jo tullut. Hän on vangittu, sanoi Katarina. Sen vuoksi minä tänne tulinkin. Teidän täytyy pelastaa tuo mies lain kourista. Teidän täytyy peruuttaa pannajulistus.
— Minä en ymmärrä kiihkoasi. Sinä sanoit täytyy, täytyy, ja olet kiihkeä kuin rukoilisit oman lapsesi tai… oman armaasi puolesta.
Katarina vaipui piispan eteen polvilleen.
— Elkää minua tuomitko, elkää minua tuomitko. Minä rakastan tuota miestä ja siksi minä olen tullut tänne pelastamaan hänen henkensä. Hän on minun ainoa iloni, hän ei saa kuolla!
Piispa siveli hiljaa Katarinan tukkaa ja sanoi lempeästi:
— Minä näen, että sinä olet hätääntynyt. Kerro minulle kaikki ja minä tahdon neuvoa sinua, en Herran palvelijana, vaan ihmisenä, jolla itsellään on pitkä elämäntaival takanaan.
— En tiedä, miten tunne minussa sai vallan. Olin jo alkanut uskoa, että elämä ei ole minulle mitään iloa varannut. Eräänä päivänä huomasin, että hän oli minulle kaikki.
— Etkö ole tätä tunnetta vastaan taistellut?
— Kuinka olki vastustaisi tulta. Minä olin jo korreksi kuihtunut, ja hän tuli kuin liekki minun elämääni.
— Lapsi, lapsi, pyhät ovat aina meidän tukenamme silloin, kun sielumme tuska on liian suuri.
— Minä olen pyhien edessä rukoillut, olen polvillani pyytänyt jumalaa ottamaan tämän tunteen pois minusta. Mutta olen huomannut, että pyhällä on ollut hänen kasvonsa, että jumalankin edessä olen kuullut hänen äänensä sanovan minulle helliä sanoja. Jos hän olisi tahtonut, niin olisin ollut valmis seuraamaan häntä maailman ääriin. Mutta hän ei ole sitä tahtonut.
— Olen kuullut, että hän oli sinun voutinasi.
— Niin oli.
— Ja olet häntä koko ajan rakastanut?
— Rakastin häntä siten kuin rakastetaan veljeä, leikkitoveria. Mehän olimme yhdessä kasvaneet. Mutta eräänä päivänä hän kantoi minua sylissään lammikon yli. Silloin minä tunsin, että kuuluin hänelle, etten koskaan voi enää hänestä vapaaksi päästä. Enkä kuitenkaan tahtonut häntä syöstä turmioon. Siksi taistelin itseäni vastaan. Sain voiton sellaisen, että hän tyynenä saattoi asua minun lähistölläni, eikä pyhilläkään ollut mitään soimattavaa niitä sanoja vastaan, joita me toisillemme jaoimme.
— Mutta miksi hän jätti talosi ja rupesi rosvoksi?
— Mieheni aavisti jotain ja silloin hän antoi ottaa hänet kiinni ja löi piiskalla häntä. Se koski häneen. Hän ei voinut sietää häväistystä, vaan pakeni ja liittyi rosvoihin. Mikä onneton hetki tuo, jolloin hän läksi pois. Miksi hän ei hillinnyt itseään. Ja kun hän läksi, niin miksi hän ajatteli kostoa ja siten heitti itsensä hukkaan?
— Herra viisaudessaan oli sen niin tahtonut.
— Jumala ei voi olla niin armoton, että riistää kaiken pois häneltä ja minulta.
— Lausut herjaavia sanoja ja mielesi on katkera. Herra lähettää meille koettelemuksen, jotta sen kautta nöyrtyisimme. Sinä olet paaduttanut sydämesi.
— Hän ei voi minulle kostaa sen vuoksi, että minä kärsin. Teidän täytyy vapauttaa hänet kirkon kirouksesta.
— Kuinka minä hänet vapauttaisin, kun hän ei tekojansa kadu.
Rikostyötä tehdessään on hän tullut vangituksi.
— Syy oli minun. Minä olen kaiken aikaan saanut. Rangaiskaa minua, mutta elkää tuomitko häntä. Hän ei ole mitään rikkonut. Minulla on kartano, jonka olen huomenlahjana tuonut miehelleni. Annan sen kirkolle. Jollei se riitä, niin olen valmis vaeltamaan pyhälle haudalle avojaloin. Mutta hän ei saa kirkon kiroomana kuolla. Lyhyt on elämä, se on minulle ollut tuskaa; täytyykö minun ajatella, etten häntä saa nähdä haudan toisellakaan puolella?
— Malta mielesi, tyttäreni. Sinun tuskasi palaa suurena liekkinä, turhaan koetan sitä sammuttaa.
— Minulla on ollut vain tämä tunne autuutena, minulla ei ole ollut mitään muuta. Te miehet, te löydätte kaikista iloista elämän niin rikkaana; mitä meille naisille jää, ellei meille anneta rakkautta? Olenko minä rakastaessani häntä rikkonut niin raskaasti, että taivas näin ankarasti kostaa?
— Opi luopumaan, niin kaiken omistat.
— Luopumaan kaikesta. Eikö minulta ole kaikkea riistetty. Kuinka enää siitä luopua taitaisin, mitä minulla ei olekaan?
— Opi kiittämään Herraa ja Jumalaasi kaiken armon edestä.
Koettelemuskin on armo hänen puoleltaan.
— Olette vanha ja teilläkin on kerran ollut mieli nuori ja tunnette elämän paremmin kuin minä. Opettakaa minulle, miten minun tulee elää.
— Minä sen suuren opin jo annoin sinulle. Luovu, niin sinä toiselle sen kautta annat. Rukoile, että tuon miehen mieli kääntyisi katumukseen. Jos hän sen tekee, niin peruutan kirkon kirouksen heti sen jälkeen, kun se on hänen ylitseen luettu. Lain kourista en voi häntä pelastaa. Mutta tahdon niin tehdä, että kaikki rangaistus, mikä hänen osakseen tulee, on lopulta minun määrättävänäni. Lain tulee saada rangaista sitä, joka lakia vastaan on noussut.
— Te annatte minulle elämän takaisin. Kuinka teitä kiittäisin siitä hyvästä, minkä minulle olette tehnyt.
— Olen ymmärtänyt sinun surusi ja minun tulee sitä lieventää. Me ihmiset saamme kärsiä toistemme puolesta, jotta toiselle armo tulisi annetuksi. Sinulle on annettu tämä tuska, jotta sen kautta voisit hänelle hankkia anteeksiannon ja sovituksen.