XVIII.
Jalkapuussa, Rymättylän kirkon asehuoneessa istui Juhana.
Tapulin alla oli huone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa seinille riippumaan. Tänne oli Juhana tuotu ja asetettu jalkapuuhun odottamaan kirkon kirousta.
Hänen kätensä olivat lujasti sidotut selän taakse, ja jalat olivat kiinnitetyt jalkapuuhun, joka oli suljettu kahdella suurella lukolla.
Hän istui ja katseli, miten kansa hänen ohitseen meni Herran huoneeseen.
Uteliaana kääntyi moni häneen päin, mutta usea kiirehti kulkuaan, ja eräiden silmistä näkyi synkkä sääli ja palava osanotto.
Vaikka hän olikin rikollinen, niin olihan hän kuitenkin kerran ollut heidän seurassaan, ja silloin olivat kaikki häntä rakastaneet. Kaikki olivat kuulleet piiskaniskusta, jonka hän oli saanut kasvoilleen, ja moni nuori mies tiesi, että hänkin siinä tapauksessa olisi menetellyt aivan samoin.
Niin moni olisi tahtonut seisahtua ja sanoa hänelle ystävällisen sanan. Mutta sellainenhan teko olisi tervehtijälle voinut tuottaa kirkon kirouksen.
Juhana ei mitään odottanut eikä toivonut.
Kaikki hänessä oli kuollut ja kangistunut. Hänellä ei ollut mitään tuntoa siitä, että hän eli, että hän hengitti.
Hän oli loppuun asti juossut, ja nyt oli kirkko, tuo suuri ihmisten metsästäjä, ennättänyt hänet ja sitonut saaliikseen.
Mutta miksi viipyi kirkko siinä toimituksessaan, jonka hän tiesi olevan tulossa? Miksi kidutti se häntä eikä antanut viimeistä surmaniskuaan?
Vai olisiko armahdus tulossa?
Se ajatus heijastui lyhyeksi ajaksi hänen sieluunsa, mutta sammui sitten. Ei, ei, kaikkea sitä, mitä hän ryöstöretkillään oli kirkolle tehnyt vahinkoa, ei hänelle annettu anteeksi.
Yhä taajempi joukko kansaa oli kulkenut hänen ohitseen ja odotteli joko kirkon ovella tai sitten hautuumaalla.
Hiljaista puheen sorinaa kuului kaikkialla.
Äkkiä puhe vaikeni, ja kansa siirtyi syrjään.
Kirkosta asteli täydessä juhlapuvussa kirkkoherra, ja hänen jäljessään seurasi vanha lukkari, kantaen raamattua ja sytytettyä kynttilää.
Kirkkoherra seisahtui Juhanan eteen, ja hänen viereensä asettui lukkari. Ukon kädet vapisivat ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Juhanan tuli vanhusta sääli. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli lukkarin veljenpojan, jota vanhus suuresti rakasti, pelastanut hukkumasta. Nyt oli hän, Juhana, hukkumaisillaan, eikä vanhus voinut ojentaa hänelle kättään.
Tätä ajatteli Juhana eikä kuunnellutkaan kirkkoherran latinalaisia lauseita, kun tämä kirouksen luki hänen ylitseen, sitten otti palavan vihityn kynttilän, sammutti sen lattiaa vastaan, taittoi sen ja heitti kappaleet Juhanan eteen.
Nyt oli hän siis kirkon kirouksen alainen, oli ajettu pois kaikkien hyvien ihmisten seurasta, oli suljettu paratiisin ulkopuolelle.
Ja kirkon pelottavan vallan alaisena teki kansa ristinmerkin.
Kirkkoherra palasi kirkkoon ja lukkari seurasi häntä. Kansa siirtyi heidän jäljestään.
Viimeiset kirkkoon menijät kiirehtivät Juhanan ohitse.
Juhana ei katsonutkaan heihin. Hänessä oli herännyt taas pakenemisen toivo. Niin, päästä pakoon ja saada kostaa, sillä nyt hän tajusi täydellisesti Meren Eerikin sammumattoman vihan kirkkoa kohtaan. Mikä oikeus oli kirkolla syöstä ihminen ulkopuolelle kaikkea elämää?
Kostoajatustaan hautoessaan hän näki, miten eräs nainen hänen kohdalleen tultuaan hiljensi käyntiään.
Juhana katsahti ylös ja näki Matleenan. Nuori tyttö oli kalman kalpea ja hänen suuret silmänsä katsoivat syvällä surulla Juhanaan.
Niinkuin pingotettu jänne helähtää, kun siihen kosketetaan, niin tunsi
Juhana Matleenan katseen vaikutuksesta sydämessään jotain soivan.
Kuinka kaunis olisikaan hänen elämänsä ollut, jos tuo nuori tyttö ensimäisenä olisi osunut hänen tielleen. Niin puhdas ja voimallinen oli ollut tuon lapsen tunne, pelkäämätön ja urhoollinen. Hänen rinnallaan olisi Juhana voinut maistaa onnen täydellisenä. Mutta kaikki oli nyt myöhäistä, myöhäistä.
Hänen äänensä oli karkea ja soinnuton, kun hän sanoi tytölle:
— Hyvästi, Matleena, ja kiitos siitä, että tulit minun luokseni. Elä unohda minua elämässäsi.
Tyttö peitti itkien käsillään kasvonsa ja juoksi kirkkoon.
— Onko minun maljani jo täytetty reunojaan myöten, ajatteli Juhana, vai kaadetaanko siihen vielä lisää?
Samassa astui huovijoukko asehuoneeseen. Kuinka hyvin Juhana nuo huovit tunsi. Ne olivat Poikon kartanon herran väkeä.
Nöyryytystä ja surua hän oli tähän asti saanut kestää, häväistys oli vielä jäljellä.
Hänen miehekäs ylpeytensä ponnahti täyteen vireeseen. Tulkoon tuo mies! Kun hän astuu esiin, niin ei hän ainakaan arkailevaa ja pelokasta katsetta kohtaa.
Vihaa salamoivat hänen silmänsä, kun hän ne käänsi ovea kohden.
Mutta lieska sammui, kun hän näki Katarinan astuvan miehensä seurassa asehuoneeseen.
Katarina aikoi rientää ohitse, mutta hänen miehensä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet paikallaan.
Sanaakaan sanomatta pysähtyi Gödike Fincke jalkapuun eteen.
Siinä he nyt olivat vastatusten, nuo molemmat miehet, jotka taistelivat samasta naisesta. Mutta se, joka naisen sydämen oli voittanut, olikin häväistyspaikalla, ja tappiolle jäänyt ilkkui häntä.
Mutta Juhana ei katsonut häneen. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin
Katarinan.
Kuinka kalpea hän oli ja kuinka paljoa vanhemmaksi hän oli tullut siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa kunnaalla Viljaisten lähistöllä. Mutta lempeä oli hänen katseensa ja hellyys siitä loisti Juhanalle.
Ja katsoen toisiaan silmiin he tunsivat kaiken ympärillään kadonneen tunteen suuren ja pyhän taikavoiman kautta, se kun oleellisen saattaa syrjäyttää ja kaksi ihmistä siirtää kaikkeuden keskeen, siihen suureen valkeuteen, jossa eivät mitkään kahleet ihmisiä sido.
Ja elämä istui Juhana viereen ja kuiskasi hänelle,
— Ymmärrätkö nyt, kuinka kaunis minä olen?
Minä olen sinut rikkaaksi tehnyt, sillä olen antanut sinulle suuren tunteen.
Kaikki sen ulkopuolella on arvotonta ja pientä.
Kahlittu sinä olet ja häväisty, mutta etkö näe, kuinka rikas olet?
Kuningas olet sinä vangittunakin, sillä olen sinun otsallesi painanut elämän kauneimman kruunun, sen, joka on häpeän ja kärsimyksen merkki.
Rakkautesi tähden olet eksynyt loitos siltä tieltä, mitä muut oikeaksi kutsuvat. Mutta sen kautta olet ollut oma itsesi.
Tajuatko nyt, että kauneinta on elämässä se, kun ihmisen täytyy luopua siitä, mikä hänelle on rakkainta?
Pyhä ja ihmeellinen minä olen, väkevä ja voimallinen kaikissa muodoissani.
Poikon kartanon herra tarttui vaimonsa käteen ja veti hänet mukanaan kirkkoon.
Kirkon ovi suljettiin. Mutta seinien läpi kuului laulu. Juhana sulki silmänsä ja pää seinään nojaten kuunteli laulua.
Se suuri vihkiminen, jota hän oli toivonut kerran saavansa elää yhdessä armaansa kanssa, oli nyt tullut, ja häälaulu kaikui kirkkaana ja voimakkaana.