XIX.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, päästettiin Juhana vapaaksi jalkapuusta, ja huovit alkoivat kuljettaa häntä kirkonmäelle.
Mitä ne hänestä vielä tahtoivat? Mitä oli häntä varten vielä valmistettu?
Kun huovit kuljettaen välissään Juhanaa suuntasivat askeleensa kaakinpuuta kohden, selvisi Juhanalle kaikki.
Siis sekin oli vielä jäljellä!
Kirkko oli jo saanut täyttää rangaistuksensa, mutta laki ei vielä.
Leppymätön oli Poikon herra. Hän ei jätä rankaisua kesken, vaan puristaa hän kaiken uhristaan viimeiseen veripisaraan asti.
Ehkä oli hän, Juhana, loukannut ylhäisempiä voimia, joiden puoltaja kirkko oli, mutta ihmisten edessä oli hän syytön. Hän oli vain puolustanut itseään sitä häväistystä vastaan, jonka alaiseksi hän oli aivan syyttömästi joutunut.
Mitä tahansa muuta, mutta ei tulla piiskatuksi kuin varas ja halpa pahantekijä sen naisen edessä, joka oli rakkain hänelle maailmassa!
Hän ponnisteli kaikki voimansa, hän taisteli epätoivon vimmalla. Mutta mitä taisi hän kymmentä miestä vastaan, joista jokainen, haluten kostaa hänelle toveriensa kuoleman, piteli häntä kiinni.
Yhä lähemmäksi tultiin paalua.
Huovit painoivat hänet sitä vastaan, vetivät hänen käsivartensa sen ympärille ja sitoivat ne lujasti kiinni.
Juhana tunsi, miten piiskuri repäisi takin hänen selästään auki ja sen sitten risoina veti alas.
Hän kuuli, miten kiireesti kansa tungeksi paalun luo, kun hän siinä silmät ummessa ja vihan vaahdon valuessa suupielistä seisoi.
Kuinka hiljaista oli äkkiä kaikki hänen ympärillään. Miksi ne odottivat? Miksi eivät huutaneet, raivonneet? Miksi kiduttivat häntä tällä hiljaisuudella?
Juhana värähti, kun hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, sanovan:
— Ala!
Norja vitsa sivalsi pitkin Juhanan selkää, ja kirveltävä kipu tuntui miehen selässä viistoon oikeasta olkapäästä alas.
Samalla kuin vitsa osui, kuului myöskin heikko huudahdus. Kipeämmin kuin lyönti koski tämä huudahdus Juhanaan. Hän oli tuntenut Katarinan äänen.
Juhanan vartalo jännittyi koettaessaan ponnistautua vapaaksi. Käsien ympärillä oleva köysi painui vain syvemmälle lihaan, ja tulisina läiskyivät vitsat hänen selkäänsä.
Ja karkea ääni huusi:
— Kovempaa!
Iskut satelivat tiheään. Juhana tunsi, miten hänen selkänsä kohta oli yhtenä ainoana suurena haavana.
Piiskuri alkoi, kaikista kehotuksista ja käskyistä huolimatta, uupua. Lyönnit eivät olleet enää yhtä kovia. Ehkä miestä myöskin alkoi säälittää uhri, joka avuttomana oli hänen vallassaan.
Mutta Gödike Fincke tahtoi saada kostonsa viimeiseen asti. Hän ei tahtonut siitä mitään tinkiä.
Tuo mies oli vienyt häneltä hänen vaimonsa rakkauden. Hän ei siitä ollut paljoakaan välittänyt, niin kauan kun ei kukaan muu ollut sitä häneltä riistämässä. Mutta nyt oli se hänen mielestään kalleinta ja korkeinta maailmassa.
Poikon herra sieppasi raipat piiskurin kädestä ja astui itse työhön.
Kauhun huuto pääsi katselijoiden suusta, kun hän muutaman kerran oli täydellä voimalla lyönyt.
Suurina siekaleina alkoi nahka miehen selästä irtaantua.
Silloin musteni maailma Juhanan silmissä. Polvet letkahtivat ja pylvästä myöten valui mies alas kyyrylleen sen juureen.
Juhana tointui kirpeään tuskaan.
Poikon herra seisoi hänen vieressään ja siroitteli suolaa hänen haavoihinsa.
Kun Juhana avasi silmänsä, oli kaikki tullut hänelle niin perin vieraaksi, yksin kipukin, joka hänet oli herättänyt.
Miksi katsoivat ihmiset sellaisella säälillä häneen? Eivätkö ne tietäneet, että hän nyt oli täydellisesti onnellinen? Että hän nyt oli saanut kaiken kärsimyksen maistaa viimeiseen asti ja että hän nyt oli vapaa.
Väkevät kädet riuhtasivat hänet ylös, ja hän sai horjuen astua eteenpäin.
Minne häntä kuljetettiin? Miksi eivät häntä jo surmanneet? Olihan hän valmistautunut kuolemaan.
Hänen elämänsä oli noiden toisten kädessä; miksi eivät siis sitä ottaneet? Mutta pian pysähtyi matka. Kirkkomaan aidan luona oli reki. Hevonen oli hänen oma nimikkohevosensa ja Viljaisten renkipoika piteli sitä suitsista.
Juhana taivutti hiljaa päätään tervehdykseksi pojalle ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi hymy.
Kuinka hyviä kaikki kuitenkin olivat! Tuokin poika oli tullut hänen luokseen viimeisellä hetkellä.
Että kaikki näin palasi aivan kuin takaisin, se tuntui Juhanasta luonnolliselta. Niinhän se oli oleva, eikä toisin.
Ja nyt alkoi matka eteenpäin.
Verissään ja köysiin sidottuna makasi Juhana reessä suullaan olkien päällä ja jalakset hiljaa natisivat hiekkaisella tiellä.
Hän tunsi reen, sillä sen hän itse oli talvi-iltoina Viljaisten tuvassa valmistanut. He olivat ajatelleet niin paljon häntä, olivat juuri tämän reen valinneet.
Hitaasti kulki reki eteenpäin, ja kalpeana asteli renkipoika rinnalla ohjaten hevosta.
Tuossa oli se kohta tietä, jonka luona Juhana oli hypännyt hevosen selästä paetessaan pois. Tuossa oli se kivi, jonka taakse hän oli piiloutunut.
Kaikki oli hänelle niin rakasta ja tuttua.
Jo ennätti reki Poikon kartanon pihalle. Mustina törröttivät palvelijain rakennuksen rauniot.
Kuinka mieletön olikaan kosto, joka oli hänet pakottanut hävittämään tuonkin asunnon.
Mutta miksi ei matka jo päättynyt tähän? Reki ajoi kartanon ohitse ja kääntyi sille tielle, joka vie Viljaisiin.
Kuinka hyviä kaikki olivat! Hän pääsi siis kotiin. Hän pääsi sinne ennen kuolemaansa. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.
Kuinka rakkaaksi joku paikka maailmassa voi tulla, sen hän ymmärsi ajatelleessaan vanhaa Iisakkia, jonka joka vuosi täytyi tulla katsomaan näitä nurmia ja peltoja.
Muistojen suuri sarja, jonka ihminen sitoo esineisiin ja ympäristöön, astui pala palalta hänen eteensä.
Tätä samaa tietä oli hän kerran kulkenut lapio olallaan, onnellisena palatessaan Poikosta.
Hän tahtoi avata tietä kevätpurolle, joka oli itsensä lammeksi levittänyt.
Tuollainen kevätpuro oli ollut hänenkin elämänsä. Sekin oli asettunut lammeksi sille tielle, jonka muut olivat rakentaneet.
Nyt oli uoma kaivettu ja puro oli kiitänyt eteenpäin ja päässyt mereen.
Hän itse oli sen uoman kaivanut ja siksi hän ei valittanutkaan enää.
Reki saapui sille kohtaa tietä, jossa lampi oli ollut ja jossa Juhana oli Katarinan sylissään kantanut; siinä hevonen hetkiseksi seisahtui lepäämään.
Kuinka kaikki kuitenkin ajattelivat vain sitä, mikä hänelle iloa tuottaisi. Ja kuinka hän oli saattanut noita ihmisiä vihata.
Hyväksihän kaikki olikin hänelle ollut.
Hän ei enää tuntenut itseään miksikään pahantekijäksi, jota sidottuna kuljetetaan, vaan oli kuningas, joka palasi valtakuntaansa. Ja maa kukoisti hänen tiellään ja luonto oli juhlapukimissa hänen tullessaan.
Äkkiä kumartui nainen hänen puoleensa.
Se oli Matleena.
Hellästi hän kohotti reessä makaavaa parempaan asentoon. Hän ponnisti hentoja voimiaan niin, että puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
Ja kun hän sen oli tehnyt, otti hän huivin kaulastaan ja sillä pyyhki kylmän hien miehen otsalta.
Ja hänen kätensä oli yhtä hellä ja katse yhtä hyväilevä kuin armaalla, joka viimeisen kerran tapaa sen, jota rakastaa, ja tahtoo pienessä liikkeessä ja yhdessä katseessa antaa sielunsa, jotta toinen rikkaana läksisi pois.
Reki ajoi Viljaisten kartanon pihaan.
Rengit nostivat Juhanan ja kantoivat hänet siihen huoneeseen, jossa hän oli nukkunut.
— He aikovat minulle valmistaa tästä vankilan, ajatteli Juhana. Eivät he tiedä, että tämä on minulle kaunein paikka maailmassa?
Miksi olivat kaikki hänelle näin hyviä? Miksi ei kukaan enää sanonut hänelle pahaa sanaa? Miksi?
Oliko anteeksiantamisen suuri ja juhlallinen hetki tullut?
Ihmiset, joiden hän aina oli kuvitellut olevan julmempia kuin Jumala, joka kaikille anteeksi antaa, olivat siis unohtaneet sen, minkä hän oli rikkonut.
Hän makasi tuvassa ja uupumus alkoi painaa suuria siipiään hänen ylitseen. Kun hän koetti silmiään avata, niin ne enää vaivoin pysyivät auki.
Mutta kuulo oli sitä herkempi.
Ilma hänen ympärillään alkoi helistä.
Hän kuuli ihanaa laulua. Se tuli ensin huminana, kaukaisena kuin meren lempeä loiske, sitten kuin tuulen henkäisynä, kun se iltaisin metsää hyväilee ja puut laulavat ilman ylistystä.
Mutta laulu selveni.
Nyt hän tiesi, mitä se oli.
Se kaikui omenapuusta, joka ikkunan alla oksiaan ojenteli.
Tuo ihmeellinen lintu, josta vanhus oli puhunut, paratiisin kultasiipinen laulaja, oli tullut hänenkin luokseen ja tahtoi hänet uneen viihdyttää.
Laulu kasvoi, kirkastui ja miehen mieli sointui sen mukaan.
Nyt hän oli löytänyt kukkivan maan keskellä elämän suurta, autiota talvea. Hän tunsi, miten kukat hänen ympärillään tuoksuivat. Hän tunsi, miten puun oksat painuivat häntä kohden.
Ja linnun laulu helisi yhä kirkkaampana.
Ja hän kuuli lempeän äänen sanovan: — Minä olen tahtonut sinut kirvoittaa ja sinulle suloisen vuoteen valmistaa. Ken kalleimmastaan luopuu ja nöyränä alistuu kohtalolle, hänelle olen minä asunnossani majan valmistanut. Sinä olet uhrisi tehnyt, olet tehnyt sen ilolla. Nyt on sinun palkitsemisesi hetki tullut.
Ja elämä painui yhä kauemmaksi hänestä ja iankaikkisuuden portit aukenivat.
Hiljaa ja liikkumattomana makasi Juhana tuvassa. Hymy, armas ja onnellinen, väikkyi hänen kylmillä huulillaan.