V

Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman merkillisyyksiä:

Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani, jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle, kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.

Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.

* * * * *

Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.

— Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän mennessään kartanoon tuvan puolelle.

Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa, Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.

Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.

Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai runsaasti ruokaa ja juomaa.

Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies hevosen selässä.

— Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.

— Tuoko mies?

— Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen. Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva, vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.

Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.

Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä, saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:

— Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.

Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:

— Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on minulle asiaa?

— Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.

— Minulla ei sellaista enää ole.

— Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.

— Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?

— Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.

— Vai niin.

— Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin mokomin purkaa välit teidän kanssanne.

— Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.

— Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.

— Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton hymy.

— Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.

Brita alkoi helakasti nauraa.

— Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin niin perin surullinen.

— Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän rakastaa!

— Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri. Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja kipinöitses!

— Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?

— Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.

— Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.

— Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?

— Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo samaa kuin minullekin.

— Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne hänelle.

— Sysmäänkö?

— Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.

— Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä huomenna keskustelemme siitä.

Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän maailman merkillistä menoa.

— Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.

Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.

— Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.

— Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se, jota hän rakastaa.

— Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin aikaa.

— Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?

— Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan ylimalkaisesti miehistä.

Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan Sysmään päin.