VI
Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan talo on.
Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.
Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:
— Kuka siellä?
— Minä, Brita Ekestubbe!
Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa, ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.
— Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.
— Minä tulin katsomaan kotiani.
— Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän luonanne?
— On kyllä.
— Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme purkaa?
— On kyllä.
— No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten selvät?
— Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.
— Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se riitä?
— Mutta miksi ette minusta huoli?
— Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan värähti, kun hän kysyi:
— Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?
Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:
— En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.
Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten avonaisesti tämä puhui kaikesta.
— Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta, enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun, niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti. Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin paha sisu ja nenän muoto.
— Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?
— Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä, mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin. Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena! Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää, kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole kova koettelemus, joka minulle on annettu?
Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:
— Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!
Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja keikutellen ruumistaan:
— Tässä minä taas olen, kultu!
Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo. Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö johtui, oli hän jo kaukana.
Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.
— Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä, kun sillä tavoin karkaatte?
— Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita. Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain armaalle annetaan.
— No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka paikkaan!
— Mikä se sellainen nainen siellä on?
— Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen, jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.
— Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä millään peitä.
— Te ette siis usko sanojani?
— Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.
— Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.
— Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen sieltä lähtenyt.
— Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät naiseksi siinä hahmossa.
Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin kaiken. Lopulta hän sanoi:
— Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!
Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.
— No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.
He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan ovelle ja katsoi sisään.
— Onko herra täällä?
— Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.
— Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?
— Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.
— Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he astuivat tupaan.
— Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.
— Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.
— Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?
— Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.
— Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin saat.
— Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat, kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä mies elää!
— Kerrohan minulle kaikki.
— En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.
— Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!
— Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada kertoa, muuten minä pakahdun.
— Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.
— Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin, että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.
— Sinulleko?
— Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme, kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit, ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella. Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt, mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa ratsastaa kahdenkesken.
— Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?
— Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa, jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut. Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti, ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken, kun täällä oli taas nainen — sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet vimmoihinsa! — niin alkoi hän minua pahoin pidellä.
— Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?
— Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä. Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.
— Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.
— Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid astui sisään.