VII
— Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin ammuttuna ovesta ulos.
Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:
— Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.
— Niin teki.
Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.
— Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.
Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.
— Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.
— Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin on kaikki voitettu.
— Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.
— Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri, joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan peruuttaa.
— Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.
— Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.
He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:
— Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette kuullut kaiken miehestänne.
— Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.
— Ja ilmaisette itsenne hänelle?
— Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.
— Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?
— Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.
— No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut, mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.
— Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.
— Mitä niillä?
— Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.
— Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.
— Tule siis nopeaan.
He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.
Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen kynttilän valossa ja murjotti.
Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle permantoa ja sanoi:
— Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!
— Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita, joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun käsiksi.
— Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa? sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!
Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.
— Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin olet hento vyötäisiltäsi, ja — hm, mitä sanoisinkaan — Kovin olet naisellinen!
Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.
— Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle hiukan piiskasta!
Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu. Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään. Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.
— Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.
— Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.
— Ei sitä niinkään vain oteta.
— Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi permantoon!
— Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven laittanut!
Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään, kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi polviinsa ja hirnui.
— Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai en?
— Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.
— Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?
— Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.
— Olenko minä mies, sitä minä kysyn?
— Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje enää minussa.
— Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!
Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.
— Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan, miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.
— Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi
Brita.
— Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?
Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään. Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen kurkun kohdalla.
— No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä olla, kun on tuollainen ruho alusimena.
Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan olentoon.
— No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.
— Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain muualta tullut tähän maailmaan.
— Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.
Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee, hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla Britan luo ja sanoi:
— Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma. Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin, että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.
Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.
— Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua tässä, kuten muussakin olet auttanut!
— Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.
— Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi
Brita nauraen.
— Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.
— Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.
— Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen pidätte.
— Niinkö luulisit?
— Aivan varmasti.
— Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän minut kurissa?
— Kuka niin hullu olisi?
— Et sinä sitten tunne naista.
— No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.