VIII
Pöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat kallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:
— Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä vielä kysymäänkään.
— Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.
— Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.
Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.
— Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun oikein sinua tarkastan.
Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja. Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja ihastusta.
— Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät! Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet, aivan tiettävästi mies!
Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen. Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:
— Keneksi sinä minua luulet?
— Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee, jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan kuin veret olisivat menneet sekaisin.
Ja hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.
— Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä otti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin puhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän, mitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta sydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa rauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten olen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole mitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.
— Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.
— Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän sinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön. Minun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että minä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin katsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä maailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat tähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille miehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei olisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat, kortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta painoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin aivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen taudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin minunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia, niin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja ainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin, niin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin häneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua ollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään muuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana rukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet! Mutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon pahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia, jotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin minun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei niistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.
Hankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:
— Pellolle, naaras!
Sitten hän jatkoi:
— Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten laumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota saisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä olenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen helpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?
Brita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja hän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi, että parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa miehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut ottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty vaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.
— Sinä et sano mitään? lausui Arvid.
— Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja kokematon?
— Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano halkaistua sanaa.
Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.
— Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän. Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.
— Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!
— Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten luotu? sanoi haavuri.
— Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.
— Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.
— Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen, taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin, joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.
— Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te olette saanet kielenne kannan irti.
— Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin päästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen siihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti, kuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi luullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu, kun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.
— Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii ajattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen oikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.
— Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on kolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä kolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa muutakin kuin vain "hakkaa päälle"-tekemistä, ja että tämä maailma ja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö, että tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva muisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain temppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu. Merkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi, kun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki kulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista vauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee ohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien virkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä kutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä luulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin varkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin päin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin, armias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan väärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina ole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa, kuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että tuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan muodossa.
— Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan sekaisin.
— Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid Britalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä, me yhdessä.
Arvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.
— Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö! Minä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin, että koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä nostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana olla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa siellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta samapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee kuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että luulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain, muuten en kestä koossa!
Hän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet käsivarsillaan korkealle kohden kattoa.
— Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne! sanoi hän.
Äkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti keskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.
Kuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja hän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid hänelle ojensi.
— Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se tehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella riittää juttuamista. Juo!
Ja Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.
Haavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen valoisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka toimeenpannut.
Mutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui tupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen siirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen rantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun hän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa vettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa. Ja kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten lyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta sätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita värähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena, notkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan päälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.
Kun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni pöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:
— Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin juomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.