X
Aamulla heti herättyään Arvid huusi:
— Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin uudesti syntynyt.
Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla pilalla.
Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.
— Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!
— Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja sillä hyvä!
— Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!
— Miksette?
— Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja nauroi:
— Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin piimää, jota on kourassa kannettava.
— Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.
— No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.
Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.
— Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa. Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen, niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani, vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja teitä kuin rattaat olisivat alla.
Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden, niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.
— Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se on otettava kiinni!
Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.
Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.
Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:
— Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä oikein mies löylyä ottaa.
Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella, miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:
— Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei parannusta tee.
Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville, jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.
Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa, josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä ruumistaan, niin hän huusi:
— Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.
Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan vedellä huuhteli.
— Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa, vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole, mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.
Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.
— Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia. Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä. Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.
Hän katsahti Britaan ja sanoi:
— Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää. Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.
Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.
— Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.
— Täytyi kestää, vastasi haavuri.
Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin kesti.
Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan, ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.
— Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?
— Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo, kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno, eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa, pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä. Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä "enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan alkavat kadota ihmisten ilmoilta.
He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä sinipalatsista alkoi se laulaa.
— Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee? sanoi Arvid.
— Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.
Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin katseli vieressään olevaa poikaa.
— Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat noin ajatella?
— Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.
— Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen? Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle sopiva seura?
Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:
— Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse luulet?
— Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!
Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:
— Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä ajatellessa.
— Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan? Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää. Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.
— Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?
— En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid. Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen. Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan? Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen mitä sinä käsket.
— Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!
— No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.
Nauraen vastasi Brita:
— Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.
— Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama kunnia kuin tulevalle vaimolleni?
— Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi
Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.
— Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.
— Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.
— Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?
— On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo, niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.
— Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua naiselle.
— Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt…
— Siinä minä pysyn aina!
— Niin teet juuri niin kuin minä käsken.
— Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?
— En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.
Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi taas Britan luo ja sanoi:
— Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?
— Totta se on, mene nyt vain!
— Mennään sitten!
Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.
Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:
— Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan. Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.
— Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.
Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:
— Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.
— Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.
— Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.
— Loppuko?
— Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.
— Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.
— Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta vauhtia.
— Enhän minä tahdo lähteä.
— Hä?
— Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.
— Mutta jollen minä maksa mitään.
— Kyllä minä sittenkin jään.
— Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani, sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.
— En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.
— Keitä?
— Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin syöstävän heittäminen kangaspuissa.
— Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa, mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee, se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä ovat.
Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi, ja sanoi:
— Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa, niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan, järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.
— En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid, joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen kanssa.
— Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!
— Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!
— Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!
Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä kääntyi ja meni pois.
Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän näköinen.
— No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.
— Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa, vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.
Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena ärjäisi:
— Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä, mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.
— Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.
— Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.
— Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. — Millä ihmeen keinolla?
— Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että hän on talon rouva.
— Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi, sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on petos ja koiranjuoni tekeillä.
— Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.
— Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.
— Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette, mitä hän vastaa.
Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:
— Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä pelottelemaan?
— Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.
— Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.
— Mitä häntä sitten tänne toitkaan?
— Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin. Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa naisista puhua ja se helpottaa paremmin.
— Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.
— Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai, että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta. Ja niin minä teenkin!
Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä kiinni ja sanoi:
— Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!
Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois. Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä, nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:
— Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.
Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi hänelle runsaan palkan siitä ajasta.
Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille ja Britalle:
— Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!
— Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten olit minulle luvannut? sanoi Brita.
— No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein niinkuin sinä käskit.
— Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin sinua käsketään?
— Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole siitä mitään huolta.
Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka
Leena oli heille valmistanut.