XI

Saman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli tauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.

Kauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi heille:

— Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta kokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He panevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita kankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä Saksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin suuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan paljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita tauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?

— Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan luoda niitä, vastasi Brita.

— Mitä varten?

— Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet nähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?

— En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on se vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani, jos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista tehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia sinä laadit itsellesi.

— Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun palatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon penkille, niin minä avaan ovet saliini!

Hän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:

— Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani. Minä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta, ja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt kuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä vedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on taulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen valkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja ikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä rahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli eksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt hän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on hänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii hänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja lapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas, missä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää Jumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan, näettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas eivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu punaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä orjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan. Ja lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii ihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa kiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.

Vaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin ja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken nähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa rastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.

Mutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:

— Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä laatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein ajatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt, mitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani. Heillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut vain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta kuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän tuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on! Se on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi kahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus hänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä syvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan vähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka hänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja sillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan ammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä tuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa. Hänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle aivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut ja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää tiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta kuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka puolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia kauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?

— Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa käsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei sen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat alkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle hän vaipuu!

— Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista, sanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein laajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen kiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta seinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä. Ja näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon, ja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä, jotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse niitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on aurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus ja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat hiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa. Mutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy, pyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein hiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri tuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään pysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies. Näettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään varjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui valossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde, kuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se kimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle, kun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen sisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko ja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja aurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt, niin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy ettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.

— Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen Arvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen paratiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä, haavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta? Vieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa kumppania?

— Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään enää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla edessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä ja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan viemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat kateessa.

Kiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:

— En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti. Minä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole nainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi kaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin pajan palkeet.