XIV
Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha palvelija herralleen:
— Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.
— Mikä veljensä? kysyi Arvid.
— No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen naisen saanut.
— En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.
— Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori, niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa, että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.
— Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.
Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.
— Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä. Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.
Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan poikki ja meni talliin.
— Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa. Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.
Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella laiskottelevalle renkipojalle.
Arvid oli noussut, mutta istui taas.
— Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.
Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.
— Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla kuin miehen.
Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.
— Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet nainen. Eikö se ole hassua?
— Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.
— Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa. Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.
Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.
— Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.
— Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.
— Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa sinua olemaan hiukan sen mukaan.
— Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?
— Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.
— Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää parastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain oikein tahdon.
— Miksi et sitten aina tahdo?
— Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan ole kukaan sitä katsomassa.
— Olenhan minä.
— Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut kaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.
— Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?
— Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.
— Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli sellaiseksi kuin hän on.
— Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?
— Niin onkin.
— Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu sitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua, panemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan tuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en minä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.
— Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta hinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa järki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä. Kerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun esiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri oli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta elämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet riitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi yksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin meni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja sattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä ja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä alas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan itseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle asumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää jumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän siten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma paratiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina onnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.
— Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä loppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta etpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta. Kun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole sysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee korvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan minulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin se siltä tuntuu.
— Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu, sanoi Brita.
— Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja tänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä taivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin mitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.
Brita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.