XV
Seuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa, kukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet piukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi heti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.
— Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat rannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne niemeen.
— Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.
— Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.
— No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut Sysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta pojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi oikean miehen haistavan, missä nainen on.
Arvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna kuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis sätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata. Katsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten naurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo talon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään olivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän tahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan puhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä, miten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi. Lopulta Erik kysyi:
— Kai talon rouva on kotona?
— Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet noutamaan.
Arvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.
— Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat, ovat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä pilkkanasi.
— Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan, jotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.
— Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.
Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi haavuri hänelle:
— Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.
— Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän rakastaa.
— Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.
— Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu minuun.
— Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.
— Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?
— Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.
— Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen, silloin voin hänestä olla aivan varma.
— Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan itseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta tekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin käärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää, millä keinoin teidät kiinni saisi.
— Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään käsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä väliin, niin silloin minä olen voitettu.
— Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te häntä tahdotte näin kovasti piinata.
— Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten vasta naisena.
— Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä tällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.
— Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi hiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt niin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.
— Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.
— Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.
— No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen kipinä, ja sitä minä varjelen visusti.
— Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis mihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo myöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse nimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.
Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys, jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.
— Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan, miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.
— Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas koskaan ollutkaan.
— Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.
— Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut "rikki ammuttu".
— Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.
Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.
— Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten kuullen.
— Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin monta haavaa kuin mahdollista.
— Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen ihastuksesta.
— Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.
— Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi
Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.
— Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin ne sinun haavasi ovat.
— Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.
— Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi, olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta enää sen enempää puhumasta.
Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän oli aikonut.
Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.
— Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.
— Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden, iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.
— Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.
— Kerrohan se, sanoi Brita.
— Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa jutun ja hän tekikin sen.
— Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän kuin missään muualla.
— Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti, päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.
Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä, mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä tuvasta.
— Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.
— Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi hempeän katseen Erikiin.
— Jaa, mitenkä?
— Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon kautta ole saanut syytä sellaiseen?
— Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän tulomme siten käsittäisi.
Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.
— Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni, sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?
Ja ovi paukahti kiinni.
Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi niin sydämestään, että tupa helisi.
— Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä. Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.
— Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni, sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.
— Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.
— Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.
— Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.
Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän valloittamisyrityksissään.
Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.
— Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa. Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin, ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan, miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä huomannut, kun hän kurkisti sisään.
Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.
— No, mutta…! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.
Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita huoneesta.
— Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole hätäpäiviäkään.
Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.
— Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.
— Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.
— Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.
— Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle velkaa mitään omista huvituksistanne.
— Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö sinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?
— Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä höynäilemässä minun rouvaani.
— Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?
— Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen sallii.
Erik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.
— Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina, sanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai luuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?
— Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin sanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta suoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?
— En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.
— Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne haalinut?
— Kun hän tuli jälestäni.
— Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et aio siis häntä vaimonasi pitää?
— Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.
— Sinä aiot siis hänestä luopua?
— Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.
— Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.
— Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.
— Sille, joka hänet saa, tietysti.
— Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet omaksemme?
— Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä poika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.
— Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi ystävänä kysyä, oletko sinä hullu.
— Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se luiskahtanut taas paikoilleen.
— Sinä et ilveile meidän kanssamme?
— Enhän toki.
— Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät tuollaisen vaimon luotasi pois?
— Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä kyllä luotani pois.
— Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti Arvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen ihminen.
— Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.
— Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin päättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi permannolla.
— Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi, sinä vanha koni.
— Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen, sanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki paikatkaan eivät vielä ole parantuneet.
— Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.
— Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.
— Sinä kai luulet saavasi hänet?
— No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.
— Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa mielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja nyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja katsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan, tahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.
— Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?
— Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun minä olen ollut näin kovasti suopea.
— Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä osaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä omenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?
— Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.
Pihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:
— Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki, että sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä olen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin paljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille tämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he töllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä täytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi. Näkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten erehtyisi.
— Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat, kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!
Brita katsoi hymyillen Arvidiin.
— Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin sanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun olevan naisen.
— Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi tupaan.
Arvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.
— Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa? Aikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä olevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen minä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan sikamaista.
— Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan ensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla lauseellasi?
Mutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat ottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.
Arvid meni jälestä tupaan.
— Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän viitaten Britalle.
— Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi
Brita hiljaa Erikille.
— Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme sinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.
Sanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.
— Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä suoriudutte.
— Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.
— Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän teidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme alusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.
— Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.
— On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.
— Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta välitä.
— Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.
— Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.
— Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi
Aksel.
— Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.
— On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.
— Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi
Brita nauraen.
— Ja sille te nauratte? sanoi Erik.
— Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.
— Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.
— Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.
— Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.
Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja. Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.