XVI
Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.
Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin, hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä, vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi. Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän oli antanut täyden vapauden hänelle.
— Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen, niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.
Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:
— Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte ja ennätätte!
Hän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa ja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.
— Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista juteltavaa.
He istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
— Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi tuli tänne?
— Niin, Adolfko?
— Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?
— Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena tekin olette.
— Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?
— Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.
— Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se täytyy!
— Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon enemmän kuin minä.
— Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.
— Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?
— Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut ovat aivan hassuja tai minä sellainen olen.
— Samahan tuo on, kuka hassu on.
— Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään hänen lähelleen.
— Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.
— Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?
— Hän on mies!
— Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota talosta.
— Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä…
— En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä tahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!
Ja Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.
— Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.
— Mutta minkä tähden? huusi Erik.
— Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä selityksiä.
— Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.
— On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä olisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.
Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät jäähyväiset Britalta, poistuivat.
Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:
— Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.
— En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen. Kuule, oletko sinä mies vai nainen?
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?
— Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.
— Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.
— Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.
— Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade. Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa sinä olet.
— Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.
— En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun kerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla olisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole ennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin mikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata, mitä ihminen on sellaisenaan.
Britan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka ei uskaltanut häneen katsoakaan.
— Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein rauhallisesti.
— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää oikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin vain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa, tapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa. Mutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain muuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.
— Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?
— En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin minussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka kauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen ihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies minun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan puhella ja keskustella kaikesta.
— Mistä kaikesta?
— Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.
— Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.
— Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni, ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa, niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.
— Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?
— En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään. Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut. Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa, sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat. Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.
— Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.
— Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli, että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian, joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota kaikkea ja minä kummastelen itseäni.
— Miksi sinä sen teet?
— Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
— Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!
— Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen kantapää… Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan… tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän. Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?
— Ei, ei laisinkaan.
— Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt aivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko ajan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi. Siksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein hirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi syntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun jälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut saanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut heittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.
— Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?
— Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia tyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista kuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee, joutanut valmistamaan.
— Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?
— Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli, joka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun seurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että minä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella, miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä saisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle merkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit minun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo toiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.
— Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi
Brita. Minä voin sen vannoa sinulle.
— Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein vakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan tuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun tielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen aviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen sanot?
— Koetetaan sitten miestä höylätä.
— Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa höyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.
— Minä tiedän keinon, millä me alotamme.
— Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä sinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät, kunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja koetan muodostua sinun mukaasi.
— Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä. Anna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo sinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun tulisi olla, sanon minä sen sinulle.
— Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo kaksi puolihassua herraa?
— Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin olisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä hyvä.
— Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista varsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?
— Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos sille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.
— Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos vikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun nahka kestää.
Ja Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja ravisti häntä.
— Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa, huudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen. Kyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen katselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?
— Alotetaan ulkoasusta.
— Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?
— Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
— Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään parempaa?
— Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
— Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.
— Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut siinä mitään erotusta.
— Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät ajat.
— Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.
— Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.
— Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?
— Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.
Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.
Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki, itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa, että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin voimakkaasti hänen suonissaan.
Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi nauraen:
— Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.