XVII
Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.
Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.
— Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut, sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun. Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen, vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua, huomaa se, lukuunottamatta.
Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.
— Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki keikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa ja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia pitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna, niin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea miespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että sinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat sinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt hyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan kapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.
Kukko kiekaisi ylpeästi.
— Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme kaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se olisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin kukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia ulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti oikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa ja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi —?
Kukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan haavuriin.
— Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin kovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten vielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän onkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on kana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on. Mutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä niille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut pitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa vielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi täysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä kuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia, et sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä vahvistanut voimiasi.
Ja haavuri heitti taas kukolle murusia.
— Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata, vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit, miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo kana onkin kukko.
Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.
— Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! — Sellaista elämää meidän talossa nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään. Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen, kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken, mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten, jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani hän niille loukkuja.
Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.
— Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille. Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä. Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari. Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon, mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään, kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä, häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.
Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:
— Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!
Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta. Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.
— Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi
Brita haavurille tullessaan.
— Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on ja kaiken määrääjä.
Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin olalle ja sanoi:
— Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.
— Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi haavuri puoliksi leikillään.
— Mikä vaara siinä olisi?
— Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.
— Ketkä muut?
— Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista, jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt, niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle. Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä tappaneetkin.
— Mitä?
— Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni, mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi, jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.
— Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria olalle.
— Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.
— Mitä oireita?
— Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron, mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan, niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille. Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin elukoitten kanssa.
Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle puolelle huudellen kissaa luokseen.
Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.
— Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä kenellekään pahaa?
— Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.
— Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?
— Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle sitten jää?
— Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.
— Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella, olenko minä hereillä vai nukunko.
— Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi
Brita.
— Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?
— Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.
— Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.
Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.
— Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.
Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.
— Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka minua häntä varten olet koettanut kurittaa?
— Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.
— Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on. Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut, että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu kuin kaikki muutkin.
— Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi
Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.
— Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina mies!
— Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.
Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:
— Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.
— Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.
— Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.
— Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.
— Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en olekaan nainen.
— Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.
— En minä kuitenkaan tule.
— Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut edes uimassakaan.
— Minua alkaa pyörryttää vedessä.
— Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen varsin hyvin.
— Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.
— Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja naisen välillä.
— Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi
Brita.
— Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.
— Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?
— Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.