XIX
Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään raikas aamuilma.
Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.
Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.
Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä. Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin oli lähtenyt askareilleen.
Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.
— Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi sen jo päälläkinpäin näkyvän.
Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi kuhilaille kohonnut ruispelto.
— Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta, kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.
Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan ääni hänen huudellessaan piikoja.
Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat, olisivat olleet taivaallista laulua.
— Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee, uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti ouruu.
Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina elokuun mehevään luontoon.
— Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.
Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin, sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja nostaa hänet käsillään korkealle.
Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.
— Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin voitonvarmasti.
Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni kiireesti pois.
Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli, sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa viheltäen meni taloon.
Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.
Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen
Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään
ollut käynyt.
Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo, joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.
— Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi. Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla häntä voin vallita.
Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.
Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja huusi:
— Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.
— Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne pellolle leikkuuta katsomaan.
Arvid huusi tuvasta:
— Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.
— Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja tule jälestä.
Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti ratsasti.
— Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu, sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista. Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä, että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää? Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi, että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla, vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.
Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.
— Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille päästyään, kun olet muuttanut muotoa?
— Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen itseni niissä kotiutuneemmaksi.
— No, per…
— Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.
— Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan, ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein voimien takaa.
Brita purskahti nauruun.
— Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.
— Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä menisi eteenpäin. Koetetaanko?
— En minä sellaiseen leikkiin rupea.
— Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?
— Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.
— Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun pääni viereen niin kuulet jotain.
— Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.
— Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.
Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä hänen päänsä viereen.
— Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.
— Ei kuulu.
— Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.
Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.
— Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?
— Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta.
Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."
— Elä puhu joutavia.
— En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.
Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:
— Jätä se eläin parka rauhaan!
— Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen tekee.
— Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun tovereitasi.
Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.
Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että nyt oli paha tulossa.
— Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!
— Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.
— Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.
— Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.
— Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!
— Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.
— Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.
Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian lensi maahan kuin kinnas.
— Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka samassa ennätti pihalle.
Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta, miehenpukuista Britaa.
— Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa meitä tuota vimmattua miestä vastaan!
— Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.
— Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.
— Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?
Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.
— Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille herroille.
— Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.
— Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille voittaa hänen suosionsa, niin minä…
Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.
— Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun. Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja… Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki kuuntelivat.
— Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia pilkkanaan.
Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he alkoivat nauraa.
— Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies, ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.
Arvid jatkoi:
— Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole. Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.
Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.
— Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.
Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.
— Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa? Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet, vaikka…
Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.
Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.
Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.
— Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!
Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.
— Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani. Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä kunnossa!
Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.
— Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee, miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi, sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda, vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule pois, niin pääset sinne heti paikalla.
Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan hampaansa tuvan peräseinälle.
Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti, nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten. Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi heille: — Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä keskustella.
— Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi
Erik.
— Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.
— Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi, että hän ei sitä ole.
— Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.
— Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät. Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka…
Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin kerkisivät.