XX

Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana, joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.

Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.

Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:

— Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti. Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin, niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja suutelin sinua.

— Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.

— Mitä minä jätin pois?

— Hyvin paljon.

— Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?

— Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi, niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja veitikkamaisesti.

— Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa sellaista ollut.

— Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä et ole nähnytkään sellaista unta.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.

Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.

— Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä koko ajan olen rakastanut.

Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.

Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.

— Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen, mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.

Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin hän jatkoi:

— Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut, ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen, ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.

Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan, kiersi kerran sen ympäri.

Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.

Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka paljon he toisiaan rakastivat.

Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden, joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa, joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.

Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi aivan ikiomaksi annettava.

Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta, jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.

Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa. Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.

Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.

Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan janoaan, päivä kun oli helteinen.

— Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.

— Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa. Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli, niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät. Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.

Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.

Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli. Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.

Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.

Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain saisi nähdäkin Arvidin.

Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.

Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten sammuttivat naurun suudelmaan.

Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja alkoi juosta hänen jälestään.

Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja, joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan muotoa keksineet.