XXI
Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta hiljaisuutta illan suussa.
Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli aivan hiljaista.
— Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.
— Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin koittanut.
— Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän, sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten, tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika, aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin, niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä. Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä, sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin, kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin. Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi. Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.
— Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.
— Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia. Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä, jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.
Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:
— Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?
— Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me naimisiin menemme?
— Enhän minä sitä vastaan ole!
— Mitä sinä sitten turhia höpiset?
Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:
— Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.
— Mitä?
— En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta, vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani. Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani, että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan tarpeetonta murhaa.
— Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt kateutta ja sen mukana rakkautta.
— Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin, että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja… Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!
— Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.
— Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun hän herää? vastasi Arvid.
— Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?
— Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.
— Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.
— Tahdoitko todellakin?
— Totta kai minä tahdoin.
— No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas on?
— Uskon.
— Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.
— Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun lasteni tähden.
Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:
— Sinä olet siis sitäkin ajatellut?
— Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.
Arvid nousi seisomaan.
— Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat järjestettävät.
— Mitkä asiat?
— Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.
— Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian järjestänyt.
— Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin, kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni, mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi, kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä. Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.
Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.
Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli, miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.
— Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.
— Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?
— Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?
— Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?
— Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista seikoista. Kuka sinä sitten olet?
— Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun oma vaimosi.
Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.
— Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.
Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.
— Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette meitä miehiä koko lailla viisaampia.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.
He puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus, kuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja he astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille on valmistettu.
Tuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven suljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin nauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja keskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan silloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä, jotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta ja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja tuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.