XXII
Vanha kirkkoherra nousi paikaltaan juhlapöydässä. Lähinnä istuvat sen ensiksi huomasivat ja arvasivat, että hän aikoi pitää puhetta juhlan kunniaksi. Kuten vesirengas, joka yhä laajenee, niin levisi hiljaisuus yli suuren seuran. Se alkoi kirkkoherran vierestä, siitä se loittoni yhä laajemmalle, kunnes viimein ennätti pitkän pöydän pään, jossa sukujen nuorimmat vesat istuivat. Siellä vielä hetkisen kuului pari terävää poikaääntä, jotka äitien ponteva, sihahtava ääni sai vaikenemaan.
Hiljaisuus ulottui pihamaalta, jonne pöytä oli katettu, tupaan, missä kaikki kolina taukosi, ja hikiset palkolliset tulivat oven korvaan ja portaille kuuntelemaan, se otti koko suuren Rapalan kartanon aivan kuin syliinsä. Ainoa, joka kesken tätä hiljaisuutta ei voinut olla ääntään kuuluviin päästämättä, oli talon kukko. Komeana lensi se karjapihan aidan päälle ja sieltä heitti elokuun ilmaan, joka kultaisena hohti auringon helossa, hohti pellon kuhilaissa, hohti ihmisten poskilla, oman iloisen säveleensä.
Haavurin silmät oikein kipinöitsivät veitikkamaisuutta, kun hän kukon äänen kuuli. Hän loi katseen Britaan, joka istui pöydän päässä, kirkkoherra toisella ja Arvid toisella puolellaan. Ja levisipä nuoren ja onnesta kauniin naisen poskille heleä puna, ja suupielissä nyki niin hauskasti. Hän oli ymmärtänyt, mitä haavuri oli tarkoittanut.
Mutta olipa kirkkoherrakin kuullut kukon kiekauksen, ja hänen vanhat silmänsä menivät sirrilleen ja harmaa parta tärisi, kun hän hiljaa nauroi.
— Minä aioin puhua teille, nuoret ystäväni, ja etsin juuri mielessäni puheen alkua, kun se tuolta aidan päältä tuli. Talon komeapyrstöinen kukko on tahtonut sanoa koko tälle joukolle, että miesvalta tässä talossa vallitsee. Kun ajattelen tätä viikkoa, joka on kulunut siitä, kun nuori rouva taloon tuli, ja kun muistelen kaikkia niitä hauskoja juttuja, jotka nuori nainen, joka vieressäni istuu, on tässä aterian aikana kuiskannut korvaani, niin toden totta, oli tässä talossa vähällä tulla akkavalta. Niin on tämä nuori nainen komentoa talossa pitänyt. Mutta hyväksi se vain on ollut, sillä huomaanpa, että Arvid ystäväni sittenkin on saanut ylivallan talossa, ja hän voi nyt yhtä ylpeänä kuin kukkokin kiekaista: Minä se olen herra talossa! Tämä minun nuori ystäväni on kovista aineista kokoonpantu, sen minä olen tietänyt heti ensi hetkestä alkaen, siitä kun häntä pidin kastemaljan päällä ja hän potkaisi kapalonsa auki ja antoi pienellä jalallaan sellaisen töytäyksen keskelle mahaani, että loppu-aamenen keskelle tuli pikkuinen, eikä aivan pikkuinenkaan värähdys. Ja täytyipä minun keskellä herran pyhää sanaa silloin hymyillä, jota Hän taivaassa ei ole minulle viaksi laskeva, sillä onhan hän meille sanonut, että iloisia meidän tulisi olla. Kun tämä poika sitten varttui, niin ei hän tyytynyt enää potkimaan, vaan jo loikin, ja ankarasti hän on asetta käyttänyt kuninkaamme palveluksessa. Kun hän nyt on palannut taistelutantereelta ja on ottanut talon isänsä perintönä vastaan, niin tiedän, että vaurastuu se talo, jonka isännässä on voimaa ja on sitä pyhää kiukkua, joka työn panee luistamaan. Tätä voimakasta miestä ei ole kukaan tähän asti voittanut. Mutta tulipa aika, jolloin hänen eteensä ilmestyi nainen, ja silloin on mies ollut ankarassa koulussa. Mutta en sitä soimaa, koska näen, että tämän opetuksen kautta elämän onni on hänelle tullut. Minä onneksenne juon, ja suokoon taivas, että se onnen aika, joka tänään on alkunsa saanut, kauan jatkuu. Ja kun kerran teidät saatetaan kirkon permannon alle isienne viereen nukkumaan ikuista untanne, niin silloin teistä sanoa taidetaan: He olivat kyllä sysmäläisiä, joita ei varsin järkeviksi mainita, mutta he olivat ymmärtäneet sen, mätä eivät monet muut, he elivät elämän rikkaasti ja kokonaisesti! Rakkaat seurakuntalaiseni, tarttukaa maljaan, tyhjentäkää se, elkääkä kieltäkö noilta piiskuisiltakaan, jotka pöydän päässä silmät selällään tänne päin katsovat, pientä osaa maljasta. He ovat se meidän sukujemme jatko, ja heidän pitää ainiaan muistaa Arvid Tandefeltin ja Brita Ekestubben häät.
Kun melu ja iloiset huudot olivat korkeimmillaan, niin Arvid nousi paikaltaan ja huusi niin, että koko laaja seutu kaikui:
— Nyt minäkin puhun. Hiljaa!
Hän seisoi hajareisin paikallaan ja piteli tuoppia kädessään. Hän aikoi juuri jotain puhua, kun Brita nykäisi häntä hiasta ja jotain kai se oli tärkeätä, koska Arvid kumartui hänen puoleensa ja sitten otti hatun päästään ja kokosi hiukan sääriänsä yhteen, sillä hän oli seisonut paikallaan aivan sääret hajallaan, kuten ratsumies ainakin. Brita katsoi eteensä ja oli aivan kuin ei hän mitään olisi miehelleen huomauttanut, mutta Arvid nauroi hänelle niin, että aukot hammasrivissä selvästi näkyivät.
— Kuulkaahan nyt, kaikki hyvät ystävät, sukulaiset ja pitäjäläiset, nyt minä puhun, minäkin. Tiedättekö, mitä minun tekisi mieleni, oikein kovasti mieleni? Panna toimeen jotain oikein rymyävää, sillä minun mieleni leiskahtelee niin voimallisesti. Ellei niin monella tämän pöydän ääressä olisi parhaat vaatteet yllään ja niiden likaaminen olisi melkein hävytöntä, niin kai minä tässä ilossani ottaisin pöydän päästä kiinni ja heittäisin sen kumoon. Elä, Brita, noin säikähtyneenä minuun katso! Kyllä minä aisoissa pysyn. Minä sanon vain, mitä tekisi mieleni. Kyllä minä olen aina elämän voimakkaasti ottanut, mutta en minä koskaan siitä ole niin iloinnut kuin juuri nyt. Minulla on kyllä aina ollut sellainen ruumis, että kun kätensä on laskenut mihin paikkaan tahansa ruumistani, niin on tuntenut, miten siellä sisällä sykkii ja tempoilee. Minulla on ollut aivan kuin sydän olisi ollut joka paikassa. Mutta nyt minä olen tullut vielä voimakkaammaksi, sillä nyt tuntuu kuin minulla olisi sydän päässänikin. Eihän minulla ole nykyään mitään muuta ajatusta kuin tuo nainen tuossa. Elä siinä koeta minulle silmää iskeä, en minä kuitenkaan ole vaiti. Minä rakastan sinua niin paljon, että minä en voi olla sitä muille sanomatta. Ja kun minä nyt olen sinut saanut, niin tänä päivänä, joka tavallaan on meidän hääpäivämme, minä toki saan sanoa aivan niin kuin mieleni tekee. Ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla, sen te kaikki tiedätte kokemuksesta, kun katselette, mikä suuri liuta lapsia tuolla pöydän päässä istuu, mutta sen minä sanon, että niin paljon te ette ajattele vaimoanne koko viikkona kuin minä ajattelen yhtenä päivänä. Mutta minä olenkin saanut sellaisen vaimon, että ei toista ole maan päällä. Katsokaahan nyt, millainen se oikein on!
Ja Arvid nosti Britan hänen parkumisestaan huolimatta voimakkailla käsillään yhtäkkiä paikaltaan ja pani pöydälle seisomaan. Koko juhlajoukko puhkesi iloiseen huutoon, ja siihen hukkui Arvidin puhekin. Mutta kun Brita oli hetkisen seisonut pöydällä, alkoi hän puhua.
— Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa komentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan tänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta kuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on sellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin tänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä olen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää määräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa sittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä miestä, joka osaa hänetkin valloittaa.
— Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!
Ja hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Nauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa nosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli hiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.
Ja se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas onni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien mielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä pohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin nuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä, etsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka juuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden leimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen katseeseen.
Kun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun mennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia röyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he samalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä oli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa hiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan hyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se tietoisuus oli heille kaikki kaikessa.
Haavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda helliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin vuorostaan.
— Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään saanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla nyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut kaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä tiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa, sillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja asuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen katsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten omassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia. Mutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja minä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en voisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole maailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea onnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja kun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua täällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan, niin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.
Talon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.
Tämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:
— Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain kukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin arvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.
Samassa kukko pääsi karkuun ja lentää räpytteli pois…
Ja pidot jatkuivat ja ilo oli ylimmillään.
Mutta vanha Leena, joka kesken pitojen hyörinän tahtoi lepuuttaa vanhoja väsyneitä jäseniään, hiipi sille kukkaiselle nurmelle, jota hän mehiläisiä varten oli leikkaamattomana säilyttänyt. Hän astui nurmelle ja pian painuivat hänen silmänsä umpeen ja hän vaipui pehmeälle maalle. Ja mehiläiset lensivät kotoista onnea lupaavina hänen ympärillään ja pysähtyipä muuan hetken arkailtuaan hänen vanhoille huulilleen, jotka unessa hymyilivät, ja lensi sitten pois.
Ja iltatuuli puhalsi lämpöisenä yli seudun. Kirkkaana kohosi elokuun kuu. Se kimalteli Päijänteen tyyneen kalvoon, se leikki veneiden vanavedessä, kun ne illan hämärässä sousivat pois Rapalan rannasta Päijätsalon korkeata kukkulaa kohden, kulkivat sen ohitse ja pujottelivat saarien lomitse kirkonkylään. Ja venheistä kaikui laulu, joissa nuoret sydämet löysivät tien omalle voimakkaalle ilolleen. Niin moni nuori sydän oli sinä kauniina päivänä tietänyt taas, että kauneinta elämässä on se väkevä voima, joka kaksi ihmistä toisiinsa liittää.