TOINEN LUKU.
Saavuttuaan Helsinkiin Kalle tunsi aivan huumaantuvansa. Kaikki oli uutta, hyörinä ja ihmisten tulinen kiire herätti hänessä terveen toiminnan iloa. Täällä oli hänellä varmasti paljon tehtävää, kun hänkin voimansa sai panna liikkeelle.
Aseman edessä hän katseli lukuisia ajoneuvoja ja nähtyään automobiilin hän itsekseen lausui:
— Kyllä minäkin jonkun vuoden päästä vielä tuollaisella, ja silloin aivan omalla koneellani, asemalle ajan, se on aivan varmaa!
Hän löysi erään huokean matkustajakodin, käveli pari päivää kaupunkia katselemassa ja ihailemassa sen komeutta. Hän osti kaupungin kartan ja tutki sen tarkoin, painaen päähänsä kaikkien katujen nimet. Kolmantena päivänä hän alkoi etsiä itselleen tointa.
Kun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän kaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun, työtä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin kysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli työskennellyt. Niitä hänellä ei ollut, ja hänelle hymyiltiin, kun hän sanoi olleensa ainoastaan oman isänsä pajassa työssä. Kalle puri hammasta ja raivosi itsekseen.
— Sehän on ihan hemmettiä, ellei työtä haluava ihminen sitä saa!
Hän näki ihmisten hyörivän, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta tarttua hommaan. Hän alkoi jo ajatella etsiä mitä työtä tahansa, päästäkseen alkuun.
— Mutta mitä hittoa minä menen jollekin toiselle alalle kuin sille, mihin kykenen? tuumi hän. — Juhtahan minä olen, ellei minulla ole tietoa siitä, että pääsen eteenpäin. Minä en voi haaskata aikaani siihen, että teen työtä ainoastaan elääkseni päivästä päivään. Sitä varten on kotikylässä minulla paikkani. En kai minä ole tänne lähtenyt sen vuoksi, että hukkaisin kaiken, mitä taidan ja mitä voin?
Seuraavalla viikolla hän etsi itselleen huokean asunnon eräässä työmiesperheessä Söörnääsin puolella. Heitä nukkui kolme miestä samassa huoneessa. Näistä oli yksi maalari, jolla oli kesällä ollut kyllä runsaasti työtä, mutta joka nyt teki ainoastaan muutaman tunnin. Kaksi oli muuraria, jotka valittivat sitä, että heidänkin työmaillaan työt loppuvat aivan kohdakkoin ja sitten sai ajatella mennä maalle vaikka halonhakkuuseen tai metsätöihin, jos niihinkään pääsee, kun paikkakuntalaiset aina varaavat ne itselleen talvitöiksi.
Kaikki he olivat innokkaita sosialisteja ja kaikki he joivat. Joka lauvantai, saatuaan palkkansa, he olivat humalassa ja puhelivat silloin suurista tulevaisuudenunelmistaan. Jos he eivät olisi selvin päin ruikuttaneet, vaan silloin olisivat puhuneet siitä, mitä tahtoivat tehdä ja saada aikaan, niin silloin Kalle olisi kuunnellut heidän puheitaan, mutta nuo unelmat ja haaveilut, jotka tulivat esiin vasta humalassa, ilettivät häntä.
— Se on raukka, joka ei uskalla selvin päin luottaa tulevaisuuteensa! tuumi hän.
Näiden seurassa tuli hänestä kuitenkin suuri sosialisti, ja hän tunsi aivan selvästi itsessään tuon verivihan, joka syntyy kapitaalia vastaan. Hän ymmärsi sen välttämättömyyden maailmassa, mutta tajusi myös täydellisesti sen kirouksen. Kunnollisen työntekijän täytyi saada se, mitä hän ansaitsi. Keinottelulla ei saanut olla mitään sijaa maailmassa.
Maalari oli sukkela ja hauska puheissaan selvinkin päin. Hänen kauttaan Kalle joutui tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, joiden kanssa hän saattoi puhella kahviloissa ja kadulla.
Eräänä päivänä oli maalari jättänyt hänet kahvilaan kahden hänelle siihen asti oudon miehen seuraan. Kallen selvä järki ja luontainen huomiokyky sanoi heti, että nämä kuuluivat siihen yhteiskunnan pohjasakkaan, joka suuressa laumassa tuontuostakin nousee pinnalle. Hän huomasi piankin näiden olevan aivan työttömiä, mutta se ei heitä vähääkään painanut, vaan heillä oli runsaasti rahaa joka päivä käytettävänään. Tämä kummastutti Kallea, ja ajatellessaan sitä, että voisi mennä kuukausiakin sillä tavoin, ettei hän saisi työtä, ja siis isän antamat rahat hupenisivat, päätti hän ottaa hiukan selkoa niistä rahalähteistä, jotka näillä miehillä oli käytettävinään.
Eivätkä miehet sitä salanneetkaan millään tavoin.
— Kyllä ihminen aina rahaa saa, jos ei muusta ole puutetta, sanoi toinen heistä pilkallisesti nauraen. — Ei muuta kuin käy ottamassa.
— Varastamassa siis? sanoi Kalle.
— Ei siihen pidä mennä, se tulee lopulta liian kalliiksi.
— Mistä sitä sitten saa?
— Käy pyytämässä niiltä, joilla sitä on.
— Siis kerjäämässä?
— Ei aivan sitäkään. Menee ja sanoo muutamille, että on kärsinyt työn puutetta, ja puhuu kauniisti, kyllä moni antaa. Kas, jaloja tahtovat ihmiset olla ennen kaikkea muuta!
Ja jota pitemmälle keskustelu johtui, sitä selvemmin Kalle huomasi, että nämä miehet olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen rahaa. Koko se rehellisyys, mikä hänen luonteessaan oli, joutui tästä aivan vimmoihin. Hän haukkui heidät suut silmät täyteen. Kahvilassa syntyi aika metakka, tappelu, joka päättyi siihen, että Kalle pehmitti pahanpäiväisesti molemmat miehet. Hötäkässä rikkoutui astioitakin.
Poliisi tuli väliin, Kalle joutui kiinni. Häntä hävetti niin tavattomasti astuessaan poliisin pitäessä häntä käsivarresta kiinni ja noiden molempien miesten seuratessa poliisikamariin. Hän sai maata siellä yönsä. Molemmat hänen syyttäjänsä saivat lähteä tiehensä, vaadittuaan ensin korvausta kärsimistään kivuista. Aamulla tutkittiin asiaa. Kalle oli vaitelias ja nöyrä. Hän tunnusti syyllisyytensä, mutta ei ilennyt suoraan sanoa, miksi oli suuttunut. Hän sai sakkoa rauhanhäiritsemisestä, sai suorittaa korvaukset rikkoutuneista esineistä ja maksaa noille kahdelle kipurahoja. Kaikki tämä nousi viiteenkymmeneen markkaan.
— Totisesti sen minä sanon, lausui hän astellessaan poliisikamarista, — että nuo miehet ovat viisaita. He ansaitsivat nytkin tappelulla. Ottaisin minäkin selkääni rahaa saadakseni, ellei minulla olisi voimiani ja sisuani. Raukat taitavatkin elämässä aina onnistua. Minä olen piena, joka en mene toisten mukaan, vaan asetun poikkipuolin.
Häpeä häntä kismitti. Tuo putkaan joutuminen oli hänen mielestään sellainen häpeä, ettei hän sitä olisi millään kehdannut isälleen tunnustaa. Ja sitten kiukutti rahan meno. Niinkuin hänellä olisi liikoja rahoja tuhlattavana sen vuoksi, että häntä halutti tapella toisinaan!
— Olisin edes haukkumaan tyytynyt. Mutta kun se käsien voima aina on varmempi ja vakuuttavampi.
Hänen asunnossaan ei kukaan ihmetellyt hänen poissaoloaan, sillä nuo ihmiset olivat siksi usein putkassa, etteivät moista tapausta kummastelleet. Ja asunnon vuokraaja välitti vähät kaikesta muusta, kun hän vain sai vuokransa, ja sen hän taas vaati aina etukäteen.
Kalle olisi halunnut itselleen hyvää seuraa, miehiä, joiden kanssa olisi voinut keskustella ja tuumia asioista. Mutta kun hän joskus sattuikin tällaisen tapaamaan, huomasi hän piankin jonkinmoista epäluuloa heissä. Omista asioistaan he eivät puhelleet mielellään, ja kuultuaan, että Kalle etsi työtä, he eivät halunneet pysytellä hänen lähellään, peläten olevansa pakotettuja auttamaan tarpeen tullen.
Kaikki yhteiskuntakysymykset olivat hänelle tulleet hyvin mieluisiksi. Maalla ei hänellä ollut tilaisuutta niihin tutustua, täällä se tarjoutui. Jos hän vain sai kuulla esitelmistä, niin hän kävi niitä kuulemassa, ja häntä harmitti ainoastaan se, että esitelmänpitäjät niin harvoin alkoivat sellaisista asioista, joita hän olisi voinut seurata. Hän tunsi, että puhuja edellytti tietoja, joita hänellä ei ollutkaan. Hän otti osaa työväen luentosarjoihin ja kävi niillä hyvin uskollisesti. Hän huomasi saavansa muruja, mutta ei osannut sitoa niitä yhteen. Hän koetti lainata sopivia kirjoja sitä varten ja huomasi ne tavallisesti aivan liian vaikeatajuisiksi.
Voimakas tiedonjano oli hänessä herännyt, mutta hän ei osannut sitä suunnata minnekään. Ja kun hän tämän huomasi, niin hänessä heräsi kärsimättömyys ja kiukku yhteiskuntaa kohtaan, joka ei hänelle antanut sitä, mitä hän olisi halunnut.
Ja sitten häntä aina vaivasi tuo, ettei hänellä ollut mitään toimeentuloa. Rahat alkoivat huveta, sen hän huomasi, vaikka kuinkakin säästäväisesti eli. Hän söi mahdollisimman huokeissa paikoissa, mutta hänen terve, voimakas ruumiinsa vaati runsaan ravinnon, mihin hän kotonaan oli tottunut. Ja sitten hän alkoi tuntea ruumiissaan jonkinmoista kipua ja vaivaa. Hän tiesi sen johtuvan siitä, ettei hänellä ollut työtä, ettei hän siihen saanut purkaa voimiaan.
Hän liittyi metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen ja harmitteli, kun heti sinnekin oli maksettava. Kaikkialla tarvittiin rahaa, aina vain rahaa! Ja hän olisi tahtonut sitä ansaita, ottaa sen työnsä kautta omakseen, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hän kyseli ammattiyhdistyksessä muutamilta miehiltä, oliko heidän tiedossaan mitään sopivaa paikkaa hänelle. Aina sama vastaus, ettei mitään paikkoja ollut avoinna, että työttömiä oli runsaasti ja monet sellaisia, jotka olivat olleet tehtaissa ennen työssä ja joilla siis oli todistukset näytettävinä.
Nyt hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin saada edes sen verran ansaituksi, että ei tarvinnut pelätä kaiken rahansa kesken loppuvan. Hän joutui muutamaksi päiväksi luomaan lunta ja teki työnsä hyvin ja oli onnellinen, kun ruumis oli toiminut. Mutta sitten ei enää satanutkaan lunta ja kadut olivat tyhjät kinoksista. Se ajuri, jonka apulaisena hän oli ollut, sanoi:
— Lumenajo on huonoa ansiota täällä. Ellei tule aivan kovaa tuiskua, niin ei sillä paljoakaan saa.
— No, on täällä sitten talvikin merkillinen, lausui Kalle, kun ei se edes sen vertaa pidä huolta ihmisistä, että niille työtä hankkisi!
Hän oli muutaman päivän halkoja hakkaamassa, mutta huomasi ansaitsevansa sillä töin ja tuskin sen verran, että juuri saattoi elää; mitään säästöjä ei sillä tullut niiden päivien varalta, jolloin ei ollut sitä työtä.
— Kaikki tämä on aivan kuin työn pätkiä, nuoria, joita ei voi edes sitoa solmulla yhteen! Enkö minä jo mistään saa sellaista työtä, että pääsen yhtämittaisesti jatkamaan?
Hän oli ostanut tupakkaa itselleen aina samasta pienestä sekatavarakaupasta. Tämän omistaja oli hyväntahtoinen äijän hesseli, joka silloin tällöin, kun ei muita ostajia ollut kaupassa, mielellään puheli hetkisen Kallen kanssa. Tälle hän tuli kerran maininneeksi ansiopulastaan. Kauppias otti hänet silloin apulaisekseen ja antoi hänen kanniskella tavaroita kotia suuremmista liikkeistä, säästääkseen siten hevosmaksut.
Kalle suostui tähän toimeen, sillä hän sai siitä juuri sen verran kuin häneltä meni asuntoon ja ruokaan. Hän oli siis edes siinä suhteessa turvattu. Mutta iletti häntä kuitenkin tämä tällainen homma.
— Enhän minä ole hevosta parempi, ajatteli hän. — Kulkea nuhjustan taakkojen kanssa paikasta toiseen ja saan sen verran, että juuri ja juuri elän.
Pian hän huomasi kauppiaan suuren heikkouden, sen, joka esti häntä koskaan mitään suurempaa saamasta elämässä aikaan, hänen kummallisen uskonnollisuutensa. Hän oli ainaisessa synnintunnossa. Eräänä iltana hän tästä puheli Kallelle:
— Ihminen ei saa rauhaa, ellei hän tunnusta syntejään. Se on hänelle aivan välttämätöntä.
— Mutta ellei sellaisia ole, niin mitä niitä tunnustaa?
— Aina ihmisellä syntejä on, kun alkaa niitä ajatella.
— Jos liikoja niitä ajattelee, niin taitaa tulla halu syntiin.
— Voi, voi, nuori mies, kyllä niitä tulee tehdyksi aivan huomaamattaankin. Oletteko te koskaan tunnustanut syntejänne?
— Minäkö? Kelle?
— Jumalalle ja hänen sijassaan jollekin hänen apulaiselleen.
— En ole tullut tuota ajatelleeksikaan.
— Te ette tiedä, mikä palsami sellainen tunnustus on.
Ja nyt kauppias pakotti Kallen kanssansa rukoilemaan. Kallea tämä nauratti, mutta kun hän ei siinä huomannut mitään pahaa, suostui hän siihen. Kauppias meni polvilleen keskellä kauppahuoneensa lattiaa, laski kätensä erään avaamattoman tulitikkulaatikon päälle ja alkoi hartaasti rukoilla, että Herra valaisisi tämän nuoren miehen mielen. Ja kun rukous oli päättynyt, lausui hän:
— Ja nyt tunnustakaa minulle kaikki syntinne.
— Teillekö? kysyi Kalle aivan ihmeissään.
— Niin, minulle, minä otan sen vastaan, lausui kauppias lempeällä äänellä. — Tunnustakaa nyt, niin huomaatte, kuinka se helpottaa.
— En minä tiedä mitään syntiä itselläni olevan.
— Etsitään.
Ja sitten kauppias alkoi tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä Kallelle. Löytyihän viimein yhtä ja toista pientä, joka kauppiaan mielestä haiskahti synnille, ja sen hän nyt levitteli oikein suureksi. Mutta kun ei mitään oikein huomattavaa sittenkään tavattu, niin hän ryntäsi täydellä innolla kyselemään Kallen nuoruutta ja kaikkia mahdollisia nuoruudensyntejä. Arvelihan Kalle, että hän olisi voinut vastata yhteen ja toiseen kauppiaan kysymykseen myöntävästi, mutta nyt tämä häntä jo alkoi äköttää. Hän kielsi kaikki aivan jyrkästi. Pettyneenä sanoi kauppias hänelle viimein hyvästi ja lupasi rukoilla hartaasti, että Herra hänen jäykän mielensä taivuttaisi.
Nyt Kalle koetti kaikin tavoin kiirehtiä illoin kotia kaupasta, jotta ei tarvitsisi enää tähän hullutukseen liittyä.
— Jos nyt kerran jumala on, ajatteli hän, ja miksi ei olisi, kun kaikki siitä puhuvat! Tosinhan muutamat sitä ajatusta vastaan sotivat, mutta eihän sodita muuta kuin sitä vastaan, joka on. Mutta jos hän on, niin totta kai hän jotain ihmisessä, varsinkin terveessä nuoressa miehessä ymmärtää. Ei kai sitä ihminen miksikään tule maailmassa, jos hän aina käyttää kaiken voimansa siihen, että sielustaan tonkii esiin ikäviä asioita ja niitä sitten taas koettaa painaa alas. Eihän silloin jää mitään aikaa toimimaan. Ja sen nyt huomaa aivan selvästi kauppiaastakin, joka ei totisesti maailmassa pystyisi sen parempaan kuin korkeintaan juuri siihen, missä hän on. Mutta minä pystyn muuhun. Ja minun täytyy päästä ylöspäin, hinnasta mistä tahansa!
Saman talon talonmies kuoli ja isäntä, joka oli kuullut kauppiaan kautta puhuttavan Kallesta, tarjosi hänelle paikkaa. Kalle vastasi kieltävästi. Paikkaan olisi pitänyt jäädä vuodeksi ja siitä oli palkkaa asunto, ei muuta. Kauppiaalta saadut rahat olisivat korvanneet muut menot. Mutta silloinhan hän olisi ollut sidottu siihen eikä olisi voinut käyttää hyväkseen niitä tilaisuuksia, joiden hän aivan varmasti kaikesta huolimatta uskoi tulevan.
Liikkeessä ollessaan hän tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Näiden joukossa oli muuan Hilda niminen nainen, joka kaikin tavoin koetti vetää Kallen huomiota puoleensa. Pian hän huomasi, että tämä oli yleinen nainen, huomasi sen kaikesta hänen eleistään ja sanoistaankin. Hänessä oli kuitenkin jotain alakuloista suloa, ja hänen ulkomuotonsa muistutti hiukan Almaa. Kalle tunsi jonkinmoista myötätuntoa tätä naista kohtaan eikä tahtonut tuomita häntä millään tavoin.
Eräänä päivänä Hilda vei iltahämyssä hänet asuntoonsa. Hän tahtoi antautua Kallelle. Tämä tunsi veressään halun tyydyttää kiihkonsa, mutta hän muisti Almaa, joka häntä odottaa ja jolle hän ei vielä kertaakaan ollut mitään tietoa itsestään antanut. Hän kesti helposti tämän hetken. Ja seuraavilla kerroilla ei kiusausta enää tullutkaan. Tuollainen kauppatavara inhotti Kallea.
Heidän välilleen tuli jonkinmoinen tuttavallisuus, ja pian Hilda oli kertonut hänelle koko elämänsä. Hän piti yhteiskuntaa kaikkeen syypäänä. Kallen terve järki kyllä selvästi sanoi, että Hilda vain kuvitteli tätä kaikkea ja ettei mikään voima olisi estänyt häntä pysymästä kunniallisena ja rehellisenä työntekijänä, jos hän vain olisi tahtonut.
Hilda puhui usein itsemurhasta aivan kuin luonnollisesta asiasta ja oli sitä varten jo hankkinut itselleen pullon juomaa, joka hänen uskonsa mukaan oli lopettava kaiken.
— Kun ei ihminen millään muulla voi elämäänsä koristella ja tehdä sitä omissa silmissään ihmeelliseksi, niin hän tahtoo edes kuolemansa tehdä jollain tavoin muista eroavaksi.
Näin Kalle ajatteli, mutta ei hänellä ollut sydäntä sitä Hildalle sanoa.
Eräänä päivänä Hilda oli hiukan humalassa ja tavallista katkerammalla tuulella. Hän tiesi saaneensa taudin, jonka tähden hänen seuraavan tarkastuksen jälkeen täytyy mennä sairaalaan. Hän syytti koko maailmaa tästä, ihmiskuntaa sellaisenaan, ja uhkasi päättää päivänsä, ennenkuin menisi sairaalaan, sillä siellä-olo oli aivan sietämätöntä.
Hän otti tuon pullon esiin ja aikoi nauttia siitä. Kalle riisti sen hänen käsistään, pisti sen taskuunsa ja inhon vallassa hän meni, kuullen vain, miten Hilda hänen jälkeensä syyti mitä hirveimpiä kirosanoja uhaten vaatia hänet edesvastuuseen.
Illalla myöhään, kun jo levon aika oli tullut, saapui Kallen asuntoon kaksi poliisia vangitsemaan hänet syytettynä varkaudesta. Kalle katsoi hetkisen poliiseihin, ymmärtämättä yhtään mitään. Viimein hän sai soperretuksi:
— Minut varkaudesta? Mutta keneltä ihmeeltä minä sitten olisin varastanut? Ja mitä minä olisin varastanut?
— Sen saatte selittää muualla. Me emme tiedä muuta kuin että teidän on seurattava meitä nyt ja tehtävä se heti.
Poliisikamarissa jonne Kalle seurasi noutajiaan, hän sai selityksen kaikkeen, Hilda oli syyttänyt häntä varkaudesta, joka oli tehty hänen asunnossaan. Kalle joutui aivan raivoihinsa tällaisesta. Hän selitti asian niin hyvin kuin osasi, mutta hänelle vastattiin, että kaikki varkaat vakuuttavat olevansa syyttömiä. Hänellä oli tilaisuus raastuvassa selvittää asiansa, tämä ei ollut mikään oikea paikka siihen.
Poliisien varmuus ja mahtipontisuus vaikutti Kalleen niin voimakkaasti, ettei hän sanonut enää mitään. Hän vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin tyynesti, ilmoitti ikänsä, syntymäpaikkansa, toimensa ynnä muut seikat, jotka tulivat varteen otetuiksi, ja sitten hän kertoi koko tapauksen Hildan luona niin selvästi kuin taisi. Hän sai viettää yönsä putkassa, ja seuraavana aamuna oli uusi kuulustelu, jossa komisarius pääasiassa kyseli, olivatko edellisen illan pöytäkirjaan otetut seikat tosia. Kuullessaan koko tapauksen virallisessa muodossa ei Kalle osannut vastata muuta kuin myöntävästi. Tämä kaikki oli aivan kuin unta, joka kummastutti häntä.
Hän joutui tutkintavankilaan.
Kun ovi oli suljettu ja hän tiesi päässeensä siihen paikkaan, jota kunniantuntonsa eniten häpesi, vankilaan, vieläpä syytettynä varkaudesta, jota hän piti kaikkein häpeällisimpänä tekona, niin hän kiukuissaan takoi nyrkkiään vankilan seinään ja sanoi:
— Minä olen tyhmä, minä olen pässinpää! Kuka minua käski armahtamaan toista olentoa! Oma syyni! Olisin antanut luuskan kuolla, niin se olisi ollut yhteiskunnalle vain eduksi. Ei hänen kuolemansa olisi mitään aukkoa tehnyt, mutta tämä vankeus tuottaa minulle tiesi mitä vaurioita. Ja pääsenkö enää tästä edes sakollakaan? Ja jos tulee se, niin millä sen maksan? Luulin minä kotoa lähtiessäni osaavani arvostella ihmisiä. Tässä nyt on tulos!
Hän talttui, käveli huoneessa vähän aikaa ja koetti sitten kurkistaa ikkunasta ulos.
— Ei näe muuta kuin juuri taivaan siekaleen. Hyvä kun senkin näkee. Ja kai tämä kerran päättyy, tämäkin hullutus elämässäni, ja silloin ollaan hiukan varovaisempia hyvissä töissä. Opiksi koiralle kylmä sauna!