KOLMAS LUKU.
Kahta viikkoa myöhemmin oli Kallen asia esillä raastuvassa. Hän pääsi vapaaksi. Tarkan kyselyn kautta tuli tuomari huomaamaan Hildan väärän syytöksen. Ja kun päätös oli julistettu, silloin Hilda, joka siihen asti oli ollut jyrkästi syyttäväinen, pyyteli kovasti Kallelta anteeksi, mutta tämä ärjäisi:
— Pidä suusi kiinni, senkin otus! Hän kumarsi oikeudelle ja meni.
Ensiksi hän tuli asuntoonsa. Siellä sanottiin, että hänen oli etsittävä muualta asuinsijansa. Kalle selitti syytöksen olleen väärän, se ei auttanut, hänen täytyi muuttaa. Hän lupasi tulla etsimään tavaroitaan iltapäivällä. Kauppias, jonka luokse hän poikkesi, otti hänet hyvin omituisesti vastaan. Hän oli hurskas ja sääliväinen ja sanoi:
— Niin, niin, kurja ihmisparka! Nyt on Herra lähettänyt koettelemuksensa. Ja se synti, jota ette ole tähän asti elämästänne löytänyt, on nyt Herran armosta teidän hartioillenne laskettu.
— Tekopyhä heittiö! huusi Kalle. — Minä olen niin viaton tähän asiaan kuin suinkin ihminen olla saattaa. Minä en rupea omiksi synneikseni ottamaan toisten ihmisten tyhmyyksiä.
— Te paatunut olento!
— Jos tämä on paatumusta, niin sitten… Minä en viitsi jankata teidän kanssanne. Hyvästi!
Hän läksi suutuksissaan. Hän etsi itselleen asunnon erään lesken luona. Samassa huoneessa hänen kanssaan tuli asumaan muuan nuori kirjaltaja. Vuokra oli maksettava etukäteen. Kun Kalle sen oli tehnyt, oli hänellä enää kaikista rahoistaan jälellä vain vähän yli kolmekymmentä markkaa.
— No, nyt se leikki alkaa kohta oikein todenteolla.
Oli jo joulukuun alku. Kalle läksi kadulle, sillä jonnekin hänen täytyi mennä, koska asunnossakaan oleminen ei häntä olisi miellyttänyt. Talvitamineita ei hänellä ollut, ohut syksypalttoo ainoastaan, ja kylmä viima tuntui sen läpi.
— Ellen minä nyt kohta saa jotain kunnollista hommaa ja työtä, niin ei taida olla pitkä matka siihen, että teen jotain kunnotonta, sillä mitä ihmettä minä enää välitän mistään, kun ei täällä voi terve ja työkykyinen olento saada edes työtä itselleen.
Hän tapasi muutamia tuttujaan kadulla ja sai kuulla, että nämä olivat kunnan hankkimissa hätäaputöissä sepeliä hakkaamassa. Hän tiedusti, minne oli tätä varten ilmoittauduttava.
Seuraavana päivänä hän oli pyrkimässä kivenhakkuuseen. Kun hän ei ollut siirtänyt papereitaan Helsinkiin, niin hän ei voinut päästä näihin töihin, jotka olivat varatut ainoastaan kunnan omille jäsenille. Häntä kehotettiin lähtemään kotipuoleensa.
— No sinne minä en mene häpeämään, se nyt on varmaa! arveli Kalle palattuaan kadulle. — Ennen kuljen vaikka talosta taloon ja teen joka paikassa vähän työtä. Kai se kiinteä kohta jostain ilmestyy.
Hän ei voinut olla naurahtamatta omalle ajatukselleen:
— Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi moni nuori, komea mies ottaa akakseen vaikka mimmoisen kääkän, jos sillä vain on rahaa. Ottaisin minäkin melkein tänä hetkenä. Ei, pentele vieköön, en sentään ottaisi!
Hän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden hautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä nimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen peltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle hänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja suoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta ystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta siihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli tottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.
— No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. — Olen teitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa asunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille paikan.
Kalle aivan riemastui.
— No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.
— Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan toinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä vähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen miehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono, mutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.
— En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä sen tein, sanoi Kalle.
— Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.
— Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei katkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.
Hänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän hänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni palkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan oli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla kuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään. Ja sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain sovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain kotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen iloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli, sitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan läkkipeltiä ensi aluksi.
— Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi
Ketola.
Kalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa, vaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti senvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:
— Olen istunut hiukan sisällä.
— Terveys on ollut huono, vai mitä?
— Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä suoriudun.
— Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.
— Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri sellaisessa.
Hän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei ollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita koneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan ihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.
Kuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni jo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti huomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen, minkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin osa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä määrättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset olivat aivan vapaat.
Hän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta painostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti tunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei sitä ymmärtänyt.
— Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu, silloin pää on tarpeeton, tuumi hän. — Ei tarpeeton, mutta vapaa kaikkeen muuhun.
Hän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi pian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi tulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä työhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin helpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut edes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni pääsi suusta virtaamaan.
Kun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa itsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin helposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa sellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski, kuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui, sitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian työhuoneessa liikanimen "laulava masiina".
Mutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin, joiden mielestä tämä kiire oli väärää.
— Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. — Jos se olisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä siitä hyötyy eikä kukaan muu.
Tätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että oikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä työkyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki terve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle melkein samassa:
— Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi saada aikaan.
— Mitä varten?
— No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni niittaa tähän kiinni.
— Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. — Ennenkuin tällä alalla mihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse kerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte toiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää olla, kapitaalia!
— Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.
— Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain tuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi kiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.
— Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.
— Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä tulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.
— Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta sittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun iloni.
Pian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista koneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli joutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen vanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle teki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.
— En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. —
Se on koneen asia. Ja minä olen minä.
— Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä toisin, en ole tyytyväinen.
— Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään kaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut kaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja mitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan ymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja velttoja niinkuin kaikki muutkin.
Kalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä ilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti saaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.
Palkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen kunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen tarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.
Pian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja tarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän oli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo kyllästyttää.
Helmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli saavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden, josta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen korkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut päästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä mahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti hänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen, ja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan virheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa, täällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä ratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi hukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta olisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.
Kolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä, tehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt kadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes lukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan aivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista ihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden ohella urheilijoista.
Eräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon. Tämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä jätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä lupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta lähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.
Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:
— Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole korjailla täällä koneita.
Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen, sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.
Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.
— Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä, sanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. — Mutta mistä hiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa aivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu tyhmyyteni!
Hän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta oli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi entistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä kiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt mitään.
Äkkiä hän muisti:
— Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai, että olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden ihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!
Mutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä selville viasta.
— Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. — Mitä sinä teet kiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja ellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.
Ja tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla osoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan mitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä ihminen toiselle voi antaa.
Äkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain rauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.
Kun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia suurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin elävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli taipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja kutsua jollain hellällä nimellä.
— Sinä senkin… sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.
Hän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn paikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli jo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista. Kotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada jotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla nautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja onnesta.
Ja kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja muistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.