NELJÄS LUKU.
— Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään, arveli Kalle eräänä päivänä. — Mutta mistä minä ne otan? Kytölä puhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja pääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?
Hän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä hänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen aikojen varalta.
— Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.
Hän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä, mutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa saada käsiinsä joku koneinsinööri.
Kalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki insinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa opettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta pois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet insinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai selittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun iltakursseihin.
Kalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin vastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen alkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.
Ja taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.
— Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa edes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!
Ja viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää ensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi mieheen pitkään ja lausui sitten:
— Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista, sillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat oppikirjat ovat.
— No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on, huudahti Kalle.
Insinööri hymähti.
— Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä hetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.
— Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne, niin kysyn, oletteko ymmärtänyt.
Kalle otti kirjan hellästi käteensä.
— Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että kyllä minä maksan vaivasta.
— Vai niin. Minä luulin teidän… Kalle punastui.
— En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.
— Hyvä on.
— Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt voin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.
— Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo tulla tänne?
— Koetetaan.
— Hyvä on. Hyvästi siis siksi.
Kalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen, että hän nousi raitiotievaunuun.
Kirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja istui kirjan ääreen.
— Tule nyt sitten, sinä katkismus!
Hän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten alkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset nimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään erikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa jälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut ymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.
— Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun päähäni, vai missä vika on?
Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän oli näkevinään vain koneenosia.
Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.
— Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten niin lukemalla kuin katkismusta.
Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti eteenpäin.
Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut. Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua. Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri paikoissa, ja aina väärässä paikassa.
— No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. — Eihän mies tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä niinkuin muutkin.
Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys, kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos ikkunasta.
Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja sanoi:
— Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.
— Sen kai tunnette? kysyi insinööri.
— No totta kai.
Ja Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän koneesta tiesi.
— Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi hän itselleen.
Insinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan. Kuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista tieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata paikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti ne koneen eri osiin!
Kallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun aivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri sellaiseksi kuin hän tahtoi.
Tuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut, olikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin ihmeellisen selväksi.
Ja jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli. Hän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen mahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:
— Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!
Kun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen, katsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.
— Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski hän heti. — Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli markkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.
Kun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:
— Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä kertaa mene.
— Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi insinööri. — Kai tupakoitte?
— Kyllähän tuota… Insinööri tarjosi sikaarin.
Kalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun kerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.
— Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?
Häntä nauratti oma lapsellisuutensa.
— Mille te nauratte? kysyi insinööri.
— Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa tapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.
— Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle, muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin yleistajuinen kuin mahdollista.
— Nuo monet kirotut uudet sanat.
— No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä.
Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan.
Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.
Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:
— Senkin heittiö ja rosmo!
Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.
Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa, ja sanoa:
— Sinä senkin…
Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.
Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se, ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta. Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:
— Konehan käy taas.
— Niin käy.
— Mutta eilen ei käynyt.
— No, se oli sellainen pikkuinen vika.
— Minä korjasin sen.
Mies katsoi pitkään häneen.
— Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä olisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.
— Mutta ette siis tahtonut?
— En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen panen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.
— Te olette nero! sanoi Kalle.
Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.
Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin kelloaan. Insinööri huomasi sen.
— Onko teillä jonnekin kiire?
— Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.
— Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei teidän siis tarvitse ajatella.
— Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. — Mutta menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.
Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.
— Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi insinööri viimein.
— Insinööri on kai jo väsynyt?
— Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te ette sulata liikoja.
Lähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt hän jo osasi kiittääkin.
— Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. — Mutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain lisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja odottaa siksi, kunnes rahaa tulee.
Työpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä, näiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta ansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka. Hän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:
— Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää sinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies, aivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät paperit, mutta te olette naimaton.
— Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä saa? huudahti Kalle huvitettuna.
— Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina varteen, onko mies perheellinen vai ei.
— Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin kaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene hakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun minulla on varmasti työtä.
Eniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut ajatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle, ettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin, ennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin hänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut. Hänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut kerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.
Tuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen todistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei saisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan. Siellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan, mutta koneita!
Ja nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus näytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että hänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi lauseen jälkeen ajettu ulos.
Hän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin kolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää olleet hänen, vaan insinöörin.
Kaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa työtä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:
— Ei ole paikkoja!
— Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.
Konttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:
— Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri tänne?
— Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.
— Minkätähden?
— Tutustuakseni koneisiin.
— Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?
— Kuinka niin?
— No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat palvelukset tehtaassa.
— En minä herra ole, minä olen työmies.
— Sitten teidän on vaikea tänne päästä.
— Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.
— Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä voisitte saada paikan.
— Mitä tuo persoonallinen suositus on?
— Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri panee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin…
Kalle riemastui.
— No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään, saattepahan nähdä.
Konttoristi nyökkäsi ystävällisesti.
— Te taidatte mennä aina minne tahdotte?
— No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten menen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.
Heti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus syrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä hän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin selittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.
Insinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan neljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle puolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä ja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka vuorokauden.
Insinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.
— Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun pääsen sisälle, niin ei hän voi karata.
Hän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa.
Insinööri tuli itse avaamaan.
— Kas, sanoi hän ystävällisesti. — Siinähän te olette! Olen jo ihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.
— Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.
— Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa?
Enempää aikaa en voi luovuttaa.
— Voin.
— Hyvä on.
He astuivat insinöörin työhuoneeseen.
— No, asia?
— Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat ja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton. Todistus on erittäin hyvä.
— Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?
— Niin.
— Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut postimerkkiä?
— Niin toin.
— Miksi ette tullut selittämään suullisesti?
Kalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.
— Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin, kolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän ottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo. Minulla ei ollut enempää rahaa.
— En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan voinut odottaa maksun saamista.
— Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa taskussani. Minä maksan vaikka heti.
— Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?
— Minä tahdon päästä työhön.
— Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?
— En. Minä tiedän paikan.
Ja Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.
— Ja millä luulette sinne pääsevänne?
— Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa sanoivat, persoonallisen suosituksen.
— Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta mitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.
— Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. — Antakaa minulle mikä kone tahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä enemmän kuin kukaan muu.
— Oletteko siitä niin varma?
— Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan varma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen täsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä nyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin kykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse hävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan sen.
Ensi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei sitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi voivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen edessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten helppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan häntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:
— Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja ansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä suurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi ei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän naurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään kaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin hyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain pääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan paikan.
— Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.
— Mitä?
— Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja minä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.
Kalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän rupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:
— Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?
Insinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut ja kiiruhti selittämään:
— Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa jotain oikein hyvää.
Insinööri purskahti nauruun.
— Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä heti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.
— Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan…
— No, kyllä minä uskon.
— Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?
— Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen summan sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen karhuan ja silloin korkojen kanssa.
— Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!
— Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä enemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja konepajassa.
— Insinööri taitaa olla…
— Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin olenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!
Kalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän riuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.
— Minä tulin nyt!
— Paikka on teillä.
Ja niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen piti kääntyä.
— Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä konttoristille. — Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä muisti kuin hevosella ja koiralla.
— Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.
— Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!
Konepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva pauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni nostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita, jotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden toiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä. Hänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn määrätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja yksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.
— Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.
— Luulen osaavani.
Työnjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä pannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:
— Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.
Vasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras pukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.
— Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.
— Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.
Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.
— Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!
Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti. Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:
— Ei saa häiritä!
Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään, niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:
— Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!
Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.
— Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.
— Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. — Sata kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin. Terve tuloa konepajaan!
Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.
Kun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä, sanoi hän itsekseen:
— Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta enköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan täysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän. Perhanan itserakkaus!
Hän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan, ja hän lauloi työssään.