VIIDES LUKU.
Saadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin onnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti häntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen. Tämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta rehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen nopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen palkan.
Toukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen osastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista vihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat vaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin oli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista piirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta jokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja ihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään, millä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.
Palkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata itselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin. Oleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan vastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti koneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä hän sitten omalla paikallaan toteutti.
— Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia määrättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen mieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin huono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava kunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään suurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan, sillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö lamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä suurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse olen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki pian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi siihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä sellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen kärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.
Ja hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen vian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta ammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä melkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja koneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.
— Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta ainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä rakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten kumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi. Minä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.
Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä enemmän.
— Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.
— Opitaan, vastasi Kalle.
Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti, puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä, mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen vieraasta kielestä muodon.
Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.
Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt, saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.
Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana työnjohtajana.
Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan. Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää. Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.
— Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.
— Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi yhteen.
Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja, puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei näitä muistanutkaan enää.
— Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.
— Eihän niillä ole mitään merkitystä.
Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.
— Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. — Hän luulee sillä tavoin sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.
Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.
— Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. — Minun täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.
— Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle harmistuneena.
Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa useammin.
— Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.
— En, vastasi Kalle.
Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!
— Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma rauhallisesti. — Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.
Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo. Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa. Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut. Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen, kun huomasi Alman onnellisuuden.
Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.
Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:
— Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä. Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään, ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!
Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä saattoi vaatia.
Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.
Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Saksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella innolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria teoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä kyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi saada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin silloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta kuin työnjohtaja, ei mitään muuta!
Hän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja loma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten hän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla jotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta matematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?
Hän puhui tästä insinöörille kerran.
— En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. — Matemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina olemassa. Te olette käytännön mies.
Tie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä ei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!
Ja tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan voimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle vääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken opin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli hänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin herrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle eivät kaikki tiet olleet auki.
Katkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä enemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti sen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan väsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan silloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää tehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.
Almalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän tyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta jokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän aamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä hän oli aivan varma.
Ja sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa ynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä, naisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen ajatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän kaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista mietteistään.
Ja seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen naisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää miellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt toiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät toisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut suurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa. Ja kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan luonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti. Kaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai ruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.
Eräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian myöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen jälkeen.
Hän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina kaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi päivää perätysten pajasta poissa.
Kun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua insinöörin työhuoneeseen.
Hänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.
— Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena päivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän erottamiseenne?
— En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.
— Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli syynä poissaoloonne?
— Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.
— Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.
— Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.
— Tuottaako se teille nautintoa?
— Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en tahdo mennä. Se on sentään häpeä!
— Ja humalan mukana tulevat naiset.
— Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.
— Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?
— En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.
— Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy, eikö niin?
Kalle hengähti syvään.
— Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän.
Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset.
Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja
varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.
Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä hetkenä vain yksi toivomus:
— Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla, kun kerran on alkuun päässyt!
Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:
— Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan. Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.
— Tietysti, vastasi Kalle.
Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen sydämelleen.
— Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat. Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä, silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja, kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta silloin ollaan toisten päiden tasalla.
Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä ja lausui:
— Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?
— Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.
— Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.
— Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin helppo antaa.
— Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?
— Saatte.
— Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti insinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.
Kun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:
— Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Niin tahdon minäkin!
Sen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle suurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi kuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta hän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli mennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:
— Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä hän astui insinöörin huoneeseen jälleen.
— Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana ei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä jonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.
— Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.
— Mistä?
— No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.
— Niin taitaa olla.
— Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.
— Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?
— Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän täyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.
— Minä tiedän sen, vastasi insinööri.
— Mistä?
— Olen pitänyt teitä silmällä ja… No niin, miksi en sitä sanoisi, pitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.
Kallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta valvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:
— Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten päätin, totta kai minä sen pidinkin.
— Se on hyvä.
Insinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:
— Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua sijaanne. Onko sellainen tiedossanne?
— On kyllä. Mutta minkätähden?
— Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa, saatte sen nyt.
Kalle kuunteli henkeään pidättäen.
— Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää käytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle ja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin kuuluvien seikkojen valmistamista.
— Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.
— Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri hymyillen. — No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette jotain osaa.
Kalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.
— Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon kuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi insinööri. — Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon sellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se sitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on kirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.
— No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja milloin minä tulen tänne?
— Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs tilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.
Kalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.
— Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt saisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän itsekseen.