KUUDES LUKU.
— Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa! Sen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä! ajatteli Kalle.
Konepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa insinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut insinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne. Hän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut joutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti, ei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa keskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan työmiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja jakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä, mutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai vääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan, oli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut ajatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella työtuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen tovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta. Hän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.
Nuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä, oli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava piirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska. Hän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian myöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään pankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä kurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin hänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten korjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.
Näille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen olevan käytännöllisen ja tarmokkaan.
— Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me määräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta käytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista meille voi olla apua.
— Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman, mutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?
— Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.
Ja hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen palavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.
— Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi
Sundqvist.
— Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen kykyä voida kädellään punniten tuntea painon?
— Kyllä.
— Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on jotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen katsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua koneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei koskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen, niin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä, jotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy tällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa itsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka meille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen lahjakkaisuutensa.
— Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. — Hauskaa nähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta todellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen vesipumppuun…
— Niin, siihen, joka juuri tilattiin.
— Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja oppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä puuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa, mutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman menekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se suurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi ratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä nyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä on tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se ratkaista.
— Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri vaatimus, sanoi Salo. — Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.
Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.
Kun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo hienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli odottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi helpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.
Pitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:
— Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.
— Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä työssä? lausui insinööri Salo Kallelle.
— Kyllä insinööri sanoi.
— Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.
— Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.
Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia kysymyksiä.
— Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.
— Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.
— Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma, kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.
Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen, mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan, toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä! Hän nousi ja astui Bergmanin luo.
— Eiköhän olisi parasta tehdä näin!
Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli, nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:
— Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.
— Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.
— Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. — Se oli hyvin tehty.
— Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.
Kalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.
— Voitteko pahoin? kysyi Salo.
— Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy päästä raittiiseen ilmaan.
Hän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä pyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.
— No? kysyi Salo.
— Voin paremmin.
— Hyvä on.
— En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin saa herrojen tapoja.
— Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin pitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.
— En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?
— Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.
Kalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.
— Katsokaa kelloanne, ellette usko!
Kalle teki sen ja lausui:
— Kas kummaa!
— Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä keksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti laskettu.
— Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. — Ratkaisu on oikea.
Kalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos. Päästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta sittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin tunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt saamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä jotain siitä, mitä tämä oli uskonut.
Ruoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin hyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan oli poikennut ruokalaan.
Hänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu mitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:
— Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua.
Tulkaa malliosastoon.
Kalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät valmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä annettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli piirustuksia ja sanoi:
— Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän keksinyt?
— En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.
— Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli. — Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on käytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?
— On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella saadaan suurempi nostokyky.
— Aivan niin minäkin ajattelin.
Bergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta hauskalta, kun mestari hänellekin nosti.
Konttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään työhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi, mitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento, joka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi kehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen oudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut rajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.
Samana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa, jonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt hän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.
Kallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään tavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua tehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun insinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän läksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman vetämänä.
Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä, missä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat, määrätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä olevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä vetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla, kuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli joutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa varten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.
Työ insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin hän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti niitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain koneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä monipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita, joiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä Kalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat käytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat moottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi sitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia edistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään uutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.
Insinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan konepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki usein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa joskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.
— Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies, sanoi Bergman. — Milloin te aiotte elää?
— Mitä elää?
— Itse elämää.
— Eiköhän tämä jo riitä?
— Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te arvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain, niin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi. Onko teillä täällä edes naistuttaviakaan?
— Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.
— Minä toimitan teille uusia.
— Mitä minä niillä teen?
— Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.
Kalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen mukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän hän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä kömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä mitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten oli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin, jos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle tuttavalle esitteli hänet apulaisekseen "siellä meidän konepajalla". Hienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan työmies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti vetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja aina iloinen.
Alussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä keskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi tultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma viehätyksensä.
Ja sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin suurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan värityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä tilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja mihinkään velvoittamaton lumous.
Tähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi hän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja. Kuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren kirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa hänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän kääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi hänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus. Hän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa vasta silloin, kun Alma hänet päästi.
Alman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia, jotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän menetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se vain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi. Riitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.
Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin, kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.
Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan keskustelu nuoren insinöörin kanssa.
— Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.
— Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan suorasti.
— Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.
— Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?
— Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista enemmän.
— En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.
— Onko teidän kahden välillä suhdetta?
— Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?
— Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.
— Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.
— Ettekä ole aikonutkaan?
— Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.
Bergman oli vähän aikaa vaiti.
— Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?
— Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt minuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä niin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi saavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta kun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole koskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun tietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.
— Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi…
— Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan heikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran on ollut olemassa, palaa aivan varmasti.
— Sitä minäkin olen uskonut.
Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:
— Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä. Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion, jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin puhua, mutta kai minua ymmärrätte?
— Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? — Riittää.
Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan laskuihin.
Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle tuumi:
— Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen edessä kadotan tämän kykyni.
Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.
Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.
Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin. Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin insinööritoimiston.
Kaikki oli hajoamassa.
Eräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi rauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.
— Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. — Minä tunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan se ei menesty.
— Siis toisessa se voisi?
— Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä olen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.
Kalle hätkähti.
— Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen tarvitaan?
— Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi suuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko ajan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät konttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän konepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja osakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden arvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa kuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa kuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka johtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen kai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko hommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat viisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä tätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.
— Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?
— Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon velkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että tämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt kaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se ei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan luottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan summa suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen osakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken summalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on siis edullinen.
— Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin meidän hallussamme kannattaisi?
— Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet, sillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte asettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta ne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien avulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on selvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia muutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien suojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen salaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme. Minulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta. Se tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä vuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että viidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.
— Mutta eikö tämä ole varkautta?
— Mikä?
— Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä johtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.
— Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta uskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa vekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa kaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä tunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden päästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada nimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa hinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni huonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä vuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se on niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota paljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan varma, ja se voi olla loistavakin.
— Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole tätä aikaisemmin ajatellut?
— Minulla ei ollut silloin teitä.
— Minuako?
— Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen tärkein osa. Nyt se minulla on teissä.
— Mutta jos minä katkean?
— Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin viimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki käy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty. Kunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.
Kun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi kohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja tämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!